Sisällysluettelo
Suomalainen joutuu selvittämään verottajalle tulonsa, omaisuutensa ja tarvittaessa yksittäisten rahansiirtojensa perusteet. Samaan aikaan valtio ja kunnat käyttävät vuosittain kymmeniä miljardeja euroja järjestelmässä, jossa rahankäytön todellisten kustannusten, sopimusten ja lopputulosten selvittäminen voi osoittautua tavalliselle kansalaiselle lähes mahdottomaksi. Kun veronmaksajalta vaaditaan läpinäkyvyyttä, mutta julkinen valta ei kykene tarjoamaan vastaavaa läpinäkyvyyttä omasta toiminnastaan, kysymys ei ole enää pelkästään hallinnollisesta puutteesta. Kysymys on vallasta, vastuusta ja korruption mahdollistavista rakenteista.
Suomen valtio on rakentanut poikkeuksellisen laajan järjestelmän kansalaisten taloudellisen toiminnan valvomiseksi. Pankit seuraavat maksuliikennettä, työnantajat ilmoittavat palkkatiedot tulorekisteriin, yritykset raportoivat myyntinsä ja ostonsa kirjanpidossaan ja Verohallinto kerää valtavan määrän tietoa yksityishenkilöiden taloudellisesta toiminnasta. Viranomaisilla on laissa säädetyin edellytyksin mahdollisuus saada myös yksittäisiä tilitapahtumia koskevia tietoja. Valtio ei kuitenkaan tosiasiassa näe automaattisesti jokaista kansalaisen ostosta. Valvontajärjestelmä on silti niin kattava, että taloudellisen yksityisyyden rajat ovat kaventuneet merkittävästi.
Mutta mitä tapahtuu, kun samaa läpinäkyvyyden vaatimusta sovelletaan valtioon itseensä? Mihin meni jokainen veronmaksajilta kerätty euro? Kuka sen sai? Millä perusteella? Kuka hyväksyi maksun? Oliko hankinta kilpailutettu aidosti? Oliko voittaja käytännössä tiedossa jo ennen kilpailutusta? Kuinka paljon rahaa kului konsultteihin, alihankkijoihin, hallintoon, kokouksiin, selvityksiin ja hankkeisiin, joiden tuloksista ei ole jälkikäteen osoitettavissa mitään mitattavaa hyötyä? Näihin kysymyksiin ei ole olemassa yhtä avointa, kattavaa ja helposti käytettävää järjestelmää, josta kansalainen voisi selvittää kaikkien valtion virastojen, kuntien, hyvinvointialueiden ja julkisomisteisten yhtiöiden rahankäytön tapahtumatasolla.
Suomessa julkaistaan talousarvioita, tilinpäätöksiä, hankintapäätöksiä ja ostolaskuaineistoja. Tietoa siis on, mutta se on hajallaan eri järjestelmissä, eri tarkkuustasoilla ja erilaisten julkisuusrajoitusten takana. Lisäksi julkisomisteisten yhtiöiden toimintaan liittyy tiedonsaannin rajoituksia, joita ei voida rinnastaa viranomaisten asiakirjajulkisuuteen. Kansalaisen rahankäyttöä voidaan tutkia yksittäiseen tapahtumaan asti. Kansalainen ei kuitenkaan voi yhtä helposti tutkia, mihin hänen maksamansa verot lopulta päätyvät. Miksi? Miksi veronmaksajan on hyväksyttävä järjestelmä, jossa hänen omaa taloudellista toimintaansa valvotaan tarkasti, mutta hänen rahoittamansa hallintokoneiston taloudelliset ratkaisut jäävät usein monimutkaisten asiakirjojen, sopimusketjujen ja hallinnollisten selitysten taakse? Ja ennen kaikkea: miksi tällaista järjestelmää pitäisi pitää korruption torjunnan kannalta hyväksyttävänä?
KUN JULKINEN RAHA KATOAA HALLINNON RAKENTEISIIN
Suomalaisessa julkisessa keskustelussa korruptio ymmärretään edelleen liian usein ruskeaksi kirjekuoreksi, jossa virkamiehelle toimitetaan rahaa vastineeksi suotuisasta päätöksestä. Tämä käsitys on vaarallisen yksinkertainen. Korruptio voi ilmetä myös suosintana, epäasiallisena vaikuttamisena, eturistiriitojen salaamisena tai julkisen aseman käyttämisenä yksityisen edun tavoittelemiseen. Kaikki huonot hankinnat, budjettiylitykset tai epäonnistuneet projektit eivät kuitenkaan ole korruptiota. Juuri siksi on välttämätöntä selvittää, missä epäonnistuminen päättyy ja missä mahdollinen tarkoituksellinen suosinta alkaa.
Suomessa julkisten hankintojen arvo on vuosittain kymmeniä miljardeja euroja. Kyseessä on valtava markkina, jonka toimintaan vaikuttavat poliittiset päätökset, virkamiesten valmistelu, hankintakriteerit, sopimusrakenteet ja toimittajien väliset suhteet. Kun tällaisessa järjestelmässä kilpailutus epäonnistuu, valvonta pettää tai sopimuksia jatketaan ilman asianmukaista kilpailua, seuraukset voivat olla huomattavia. Ongelman mittakaavaa ei tarvitse arvailla. Valtiontalouden tarkastusviraston omat havainnot osoittavat, ettei julkisten varojen käyttöä valvota kaikissa tapauksissa asianmukaisesti.
VTV:n vuoden 2024 vuosikertomuksessa käsiteltiin tarkastusta, jossa tutkittiin kuuden valtion hankintayksikön neljäätoista hankintaa. Neljään hankintaan sisältyi suorahankintoja, jotka olisi pitänyt kilpailuttaa. Useissa tapauksissa kilpailuun oli osallistunut vain yksi tai kaksi tarjoajaa. Tarkastuksessa havaittiin myös puutteita hankinta-asiakirjojen säilyttämisessä, sopimusmenettelyissä ja sisäisessä valvonnassa. On syytä ymmärtää, mitä tämä tarkoittaa. Julkisissa hankinnoissa kilpailuttaminen ei ole muodollisuus, jonka tarkoituksena on tuottaa viranomaiselle lisää paperityötä. Sen tarkoituksena on estää julkisen rahan ohjautuminen perusteettomasti valituille toimijoille ja varmistaa, että veronmaksaja saa vastinetta rahoilleen. Kun kilpailuttamisvelvollisuutta rikotaan, yksi keskeisistä korruptiota ehkäisevistä suojamekanismeista lakkaa toimimasta.
Jos julkinen organisaatio voi tehdä hankintoja ilman lain edellyttämää kilpailua, kansalaisella on täysi oikeus kysyä, kenen etua menettely palvelee. VTV ei todennut kaikkia tarkastamiaan hankintoja taloudellisesti epäonnistuneiksi eikä osoittanut niiden taustalla korruptiota. Havaittu kilpailuttamisvelvollisuuden laiminlyönti on silti vakava asia. Korruption torjunta ei voi perustua siihen, että mahdollisia väärinkäytöksiä ryhdytään tutkimaan vasta niiden tultua kiistattomasti todistetuiksi.
YLI 200 MILJOONAA EUROA TIETOJÄRJESTELMIIN – JA YKSI HANKE LOPETETTIIN KESKEN
Vielä räikeämpi esimerkki julkisen rahankäytön ongelmista löytyy valtion tietojärjestelmähankkeista. Valtiontalouden tarkastusviraston vuoden 2024 vuosikertomuksessa käsiteltiin kolmea vuosina 2009–2011 aloitettua tietojärjestelmähanketta. Niiden tarkoituksena oli korvata vanhentuneita järjestelmiä ja tehostaa viranomaisten toimintaa. Vuoden 2023 loppuun mennessä hankkeisiin oli käytetty yhteensä yli 200 miljoonaa euroa. Kustannukset olivat nousseet lähes kolminkertaisiksi alkuperäisiin arvioihin nähden. Yksi järjestelmistä oli otettu käyttöön vuonna 2022. Toinen oli vain osittain käytössä. Kolmas hanke oli lopetettu vuonna 2023 ennen järjestelmän valmistumista. Kaikki kolme olivat viivästyneet alkuperäisistä aikatauluistaan useilla vuosilla.
Yli 200 miljoonaa euroa, lähes kolminkertaiset kustannukset ja yksi keskeytetty hanke. Tässä vaiheessa pitäisi olla itsestään selvää, että jokaisen tällaisiin hankkeisiin osallistuneen yrityksen, konsultin ja alihankkijan laskutuksen perusteet ovat jälkikäteen tarkastettavissa. Samoin pitäisi voida selvittää, kuka hyväksyi alkuperäiset kustannusarviot, kuka päätti lisärahoituksesta ja millä perusteella projektien jatkamista pidettiin järkevänä. Pelkkä ilmoitus kustannusten noususta ei ole riittävä selvitys veronmaksajalle.
Eikä kysymys ole siitä, että kaikki kustannusylitykset olisivat osoitus rikollisuudesta. Kysymys on siitä, kuinka paljon julkista rahaa voidaan käyttää ennen kuin päätöksenteon henkilökohtainen vastuu muuttuu todelliseksi. Yksityinen yritys, joka käyttäisi kolminkertaisen määrän rahaa epäonnistuneeseen järjestelmähankkeeseen, joutuisi vastaamaan seurauksista omistajilleen. Julkisessa hallinnossa taloudelliset menetykset voidaan kattaa uusilla määrärahoilla ja viime kädessä veronmaksajien rahoilla. Miksi julkisen sektorin pitäisi saada toimia heikommalla vastuulla kuin niiden yritysten ja kansalaisten, joiden varoilla sen toiminta rahoitetaan?
OLYMPIASTADION – KUN VALVONTA EI PYSY RAHAN PERÄSSÄ
Helsingin Olympiastadionin perusparannus tarjoaa toisen konkreettisen esimerkin. Hankkeen kustannukset nousivat merkittävästi alkuperäisistä arvioista. Valtiontalouden tarkastusvirasto totesi vuonna 2021 julkaistussa tarkastuskertomuksessaan, ettei valtionavustusten myöntämiseen liittyvä menettely ollut kaikilta osin asianmukainen. VTV:n mukaan valtionavustuspäätökset eivät kaikilta osin täyttäneet valtionavustuslain vaatimuksia. Myöskään valtionapuviranomaisen valvonta ei vastannut suuren ja pitkäkestoisen hankkeen vaatimuksia. Tarkastusvirasto suositteli muun muassa kustannusten nousun syiden tarkempaa selvittämistä, hankkeelle kohdistettujen kustannusten avustuskelpoisuuden varmistamista ja rahoittajien välisen kustannustenjaon dokumentoinnin parantamista.
VTV:n tammikuussa 2026 tekemän jälkiseurannan mukaan useat näistä suosituksista olivat toteutuneet vain vähän tai eivät lainkaan. Tämä on erityisen huolestuttavaa. Ensin julkisesti rahoitetussa hankkeessa havaitaan merkittäviä valvonnan ja päätöksenteon puutteita. Sen jälkeen riippumaton tarkastusviranomainen antaa korjaussuosituksia. Vuosia myöhemmin voidaan edelleen todeta, ettei keskeisiä suosituksia ole toteutettu kunnolla. Mitä tällainen kertoo julkisen rahankäytön vastuullisuudesta?
Olympiastadionin tarkastuksessa ei havaittu viitteitä siitä, että rahoitettu kokonaisuus olisi yleisesti ollut valtionapupäätösten vastainen. Tämä on olennainen tosiasia. Se ei kuitenkaan poista havaittuja lainmukaisuuden ja valvonnan puutteita. Julkisen rahan käytön valvonnassa ei pitäisi riittää, ettei väärinkäytöstä pystytä osoittamaan. Pitäisi pystyä osoittamaan, että rahat on käytetty asianmukaisesti. Näiden kahden lähtökohdan välillä on valtava ero.
HELSINGIN SARASTIA – KUKA VASTASI EPÄONNISTUMISESTA?
Helsingin kaupungin Sarastia-palkkajärjestelmän käyttöönotto vuonna 2022 muodostui vakavaksi hallinnolliseksi epäonnistumiseksi. Kaupungin tarkastuslautakunta totesi vuoden 2022 arviointikertomuksessaan, että hankinnan valmistelussa, käyttöönotossa, testauksessa, koulutuksessa ja johtamisessa oli merkittäviä puutteita. Järjestelmä vastaanotettiin keskeneräisenä. Sen käyttöönottoon ei valmistauduttu riittävästi. Järjestelmään siirrettiin virheellisiä tietoja, ja ongelmat johtivat laajoihin palkanmaksuhäiriöihin. Kaupungin tilaamassa ulkopuolisessa selvityksessä todettiin lisäksi, ettei hankkeella ollut sellaista vastuullista tahoa, jolla olisi ollut riittävät valtuudet ja välineet kokonaisuuden johtamiseen. Toisin sanoen Suomen suurin kaupunki ryhtyi toteuttamaan työntekijöidensä toimeentuloon suoraan vaikuttavaa järjestelmähanketta ilman riittävää kokonaisvastuuta. Kuinka tällainen on mahdollista?
Yksityisen työnantajan palkanmaksuvirheistä voi seurata huomattavia oikeudellisia ja taloudellisia velvoitteita. Julkisen työnantajan kohdalla pitäisi vähintään edellyttää, että epäonnistumisen kustannukset, sopimukselliset vastuut ja päätöksentekoketju selvitetään kokonaisuudessaan. Sarastian tapauksessa todettu vakava epäonnistuminen ei sellaisenaan osoita korruptiota. Se kuitenkin paljastaa rakenteellisen ongelman, joka voi myös mahdollistaa korruptiota: jos hankkeen kokonaisvastuu jää epäselväksi, myös epäasiallisten päätösten jälkikäteinen selvittäminen vaikeutuu. Kuka hyväksyi riskit? Kuka päätti järjestelmän vastaanottamisesta? Kuka vastasi toimittajan suorituskyvyn arvioinnista? Kuinka paljon virheiden korjaaminen lopulta maksoi kaikkine välillisine kustannuksineen? Veronmaksajalla pitäisi olla mahdollisuus saada näihin kysymyksiin selkeät ja todennettavat vastaukset ilman kuukausien asiakirjaselvityksiä.
APOTTI – YLI 400 MILJOONAN EURON JÄRJESTELMÄ JA JATKUVA KUSTANNUSVASTUU
Helsingin, HUSin ja muiden julkisten toimijoiden Apotti-asiakas- ja potilastietojärjestelmä on yksi Suomen tunnetuimmista julkisista tietojärjestelmähankkeista. Järjestelmän rakentaminen maksoi yli 400 miljoonaa euroa. Syksyllä 2026 julkisuudessa esitettyjen tietojen mukaan Apotin arvioidut vuosittaiset kustannukset sen nykyisille omistajille olivat noin 145 miljoonaa euroa. Apottia on arvosteltu vuosien ajan erityisesti käytettävyyden vuoksi. Syyskuussa 2026 valmistunut riippumaton arviointi suositteli järjestelmän käytön jatkamista, toiminnan tehostamista ja yhteistä kehittämistä. Arvioinnissa katsottiin, että järjestelmän korvaamiseen liittyisi merkittäviä kustannusriskejä.
Tämäkin on tärkeä osa kokonaiskuvaa. Suuri kustannus ei automaattisesti tarkoita tarpeetonta kustannusta, eikä kalliin järjestelmän vaihtaminen välttämättä olisi veronmaksajalle edullisempaa. Silti Apotti herättää perustavanlaatuisen kysymyksen julkisen rahankäytön avoimuudesta. Kun järjestelmään on sidottu satoja miljoonia euroja ja sen ylläpidosta aiheutuu vuosittain huomattavia kustannuksia, kuinka helposti tavallinen kansalainen pystyy selvittämään rahavirtojen lopulliset vastaanottajat? Kuinka suuri osuus kustannuksista muodostuu lisensseistä, ylläpidosta, konsultoinnista, ohjelmistokehityksestä, alihankinnasta, rahoituksesta ja hallinnosta? Kuinka paljon eri toimittajille maksetaan, ja millaisia sopimusehtoja maksuihin liittyy?
Näitä tietoja on mahdollista selvittää osittain julkisista asiakirjoista ja yhtiöiden taloudellisista raporteista. Se ei kuitenkaan ole sama asia kuin avoin ja yhtenäinen maksutapahtumien seuranta. Julkinen omistus ei saa muodostua keinoksi siirtää veronmaksajien rahankäyttöä pois tosiasiallisen julkisen valvonnan piiristä. Mitä enemmän yhteiskunnan keskeisiä toimintoja hoidetaan julkisomisteisten yhtiöiden kautta, sitä tärkeämpää on varmistaa, ettei avoimuus heikkene organisaatiomuodon vuoksi.
BUSINESS FINLAND – YLI MILJARDI EUROA KRIISITUKIA JA VAKAVIA PUUTTEITA KOHDENTAMISESSA
Koronapandemian alkuvaiheessa Business Finlandin ja ELY-keskusten kautta kanavoitiin yrityksille yli 1,3 miljardia euroa tukia. Valtiontalouden tarkastusvirasto selvitti tukien myöntämistä ja valvontaa vuonna 2021. Havainnot olivat vakavia. Tukia ei onnistuttu kohdentamaan parhaalla mahdollisella tavalla niitä eniten tarvitseville yrityksille. Rahoitusta myönnettiin myös yrityksille, jotka eivät olleet kärsineet koronakriisistä taloudellisesti. Tukimuotojen päällekkäisyys aiheutti ongelmia, ja hakijoiden yhdenvertaisessa kohtelussa havaittiin puutteita. Business Finland myös muutti tuen enimmäismäärää kesken hakuprosessin.
Kriisitilanteessa päätöksiä joudutaan tekemään nopeasti, mutta kiire ei poista julkisen vallan velvollisuutta kohdella hakijoita yhdenvertaisesti ja varmistaa, että tuet kohdistuvat tarkoituksenmukaisesti. Kun valtio jakaa yrityksille yli miljardi euroa, kysymys tuensaajien valinnasta ei ole vähäpätöinen hallinnollinen yksityiskohta. Se on keskeinen kysymys taloudellisesta vallankäytöstä. Miksi yksi yritys sai tukea ja toinen ei? Miten hakemuksia vertailtiin? Oliko tuensaajien ja päätöksentekijöiden välillä sidonnaisuuksia? Kuinka tehokkaasti tukien lopullista käyttöä valvottiin? VTV:n havainnot eivät todista, että tukia olisi jaettu korruptoitunein perustein. Ne kuitenkin osoittavat, että miljardiluokan tukijärjestelmässä oli merkittäviä puutteita. Juuri tällaisissa tilanteissa korruption mahdollisuus on pystyttävä sulkemaan pois riippumattomalla ja yksityiskohtaisella valvonnalla. Pelkkä viranomaisen vakuutus toiminnan asianmukaisuudesta ei riitä.
KUN KILPAILUTUS RAKENNETAAN, VOITTAJA VOIDAAN VALITA JO ENNEN TARJOUKSIA
Yksi julkisten hankintojen vakavimmista korruptioriskeistä liittyy tarjouskilpailujen ehtojen laatimiseen. Kilpailutus voidaan järjestää muodollisesti täysin asianmukaisen näköisenä, vaikka hankinnan tekniset vaatimukset, referenssiehdot, yhteensopivuusvaatimukset tai muut valintaperusteet käytännössä suosivat tiettyä toimittajaa. Tarjouskilpailuun voidaan esimerkiksi sisällyttää vaatimus aikaisemmasta kokemuksesta juuri tietynlaisessa toimintaympäristössä, vaikka kyseinen kokemus ei olisi hankinnan toteuttamisen kannalta välttämätön. Teknisiä ominaisuuksia voidaan määritellä tarpeettoman yksityiskohtaisesti, tai sopimuksen laajuus voidaan rakentaa sellaiseksi, että vain harva yritys kykenee osallistumaan.
Tällaiset ehdot voivat olla perusteltuja, jos ne liittyvät aidosti hankinnan tarpeisiin ja ovat oikeasuhtaisia. Jos niiden tarkoituksena sen sijaan on sulkea kilpailijoita pois ja suosia ennalta valittua toimittajaa, kyseessä voi olla vakava hankintalainsäädännön rikkominen ja olosuhteista riippuen myös korruptiivinen menettely. Tämä on korruption torjunnan kannalta olennaista. Laiton suosinta ei välttämättä näy maksutapahtumassa. Se voi tapahtua kuukausia ennen ensimmäistä laskua, silloin kun hankinnan vaatimuksia vasta valmistellaan.
Jos kilpailutukseen osallistuu vain yksi tarjoaja, pitäisi selvittää, miksi kilpailua ei syntynyt. Jos sama yritys voittaa vuodesta toiseen, pitäisi tutkia, johtuuko se todellisesta kilpailukyvystä vai markkinoille pääsyn esteistä. Jos sopimuksia jatketaan toistuvilla suorahankinnoilla, pitäisi selvittää, onko hankintayksikkö itse luonut tilanteen, jossa kilpailuttaminen näyttää myöhemmin mahdottomalta. Nämä eivät ole perusteettomia epäilyjä, vaan julkisiin hankintoihin liittyviä tunnistettuja riskimekanismeja. Suomessa korruptiota ei pidä arvioida vain sen perusteella, kuinka monta lahjusrikosta päätyy tuomioistuimeen. Olennaista on myös se, kuinka hyvin järjestelmä kykenee estämään suosinnan, paljastamaan eturistiriidat ja osoittamaan hankintapäätösten puolueettomuuden. Jos tarjouskilpailun voittaja voidaan käytännössä ratkaista jo tarjouspyynnön laatimisvaiheessa, pelkkä kilpailutuksen järjestäminen ei todista kilpailun olleen aitoa.
JULKISEN RAHAN KÄYTÖN PITÄISI OLLA AVOINTA ILMAN ERILLISTÄ ANOMISTA
Suomen julkisuusperiaatteen tarkoituksena on mahdollistaa julkisen vallan valvonta. Käytännössä kansalainen joutuu kuitenkin usein etsimään tietoa useista eri lähteistä, yksilöimään asiakirjapyyntöjä ja odottamaan viranomaisen ratkaisua siitä, mitä tietoja voidaan luovuttaa. Salassa pidettäville tiedoille on hyväksyttäviä perusteita. Esimerkiksi henkilötietojen, turvallisuuteen liittyvien tietojen ja laissa suojattujen liikesalaisuuksien suojaaminen on välttämätöntä. Näiden poikkeusten olemassaolo ei kuitenkaan perustele sitä, ettei julkisen rahankäytön perustietoja voitaisi julkaista huomattavasti nykyistä kattavammin.
Jokaisen julkisia varoja käyttävän organisaation pitäisi julkaista maksutapahtumistaan yhtenäisessä, koneellisesti luettavassa muodossa vähintään maksun vastaanottaja, summa, ajankohta, käyttötarkoitus, hankintapäätös ja sopimusperuste silloin, kun tiedot ovat lain mukaan julkisia. Myös sopimusmuutosten, lisätöiden, kustannusylitysten ja hankintojen lopullisten kokonaiskustannusten pitäisi olla helposti yhdistettävissä alkuperäiseen päätökseen. Jos rakennushanke hyväksytään 20 miljoonan euron kustannusarviolla ja sen lopullinen hinta nousee 35 miljoonaan euroon, kansalaisen pitäisi pystyä selvittämään, mistä 15 miljoonan euron erotus muodostui. Jos kunta ostaa konsulttipalveluja, pitäisi olla mahdollista nähdä, mitä palveluja ostettiin, mitä niistä maksettiin ja mitä tuloksia saatiin.
Jos valtion virasto maksaa samalle toimittajalle miljoonia euroja vuodesta toiseen, pitäisi voida selvittää, millä perusteella sopimuksia jatkettiin ja milloin hankinta viimeksi kilpailutettiin. Jos julkinen organisaatio tekee suorahankinnan, perustelujen pitäisi olla helposti löydettävissä ilman erillistä asiakirjapyyntöä. Tämä ei edellytä kansalaisten yksityisyyden loukkaamista eikä kaikkien liikesalaisuuksien julkaisemista. Se edellyttää, että julkisten varojen käyttöön suhtaudutaan aidosti julkisena asiana.
KUKA HYÖTYY SIITÄ, ETTEI KOKONAISUUTTA VOI SEURATA?
Julkisen rahankäytön hajanaisuus ei yksin todista tarkoituksellista salailua. Se kuitenkin vaikeuttaa väärinkäytösten havaitsemista ja tekee riippumattomasta valvonnasta tarpeettoman raskasta. Tämä hyödyttää käytännössä niitä, joiden toimintaa pitäisi pystyä valvomaan. Kun hankintapäätökset löytyvät yhdestä järjestelmästä, sopimukset toisesta, laskutustiedot kolmannesta ja lopulliset kustannukset tilinpäätösten liitteistä, kokonaisuuden selvittäminen vaatii huomattavaa asiantuntemusta ja aikaa. Samaan aikaan päätöksentekijöillä ja virkamiehillä on käytössään sisäisiä järjestelmiä, joiden tietosisältö on kansalaisten käytettävissä olevia julkisia aineistoja laajempi. Valta ja tieto keskittyvät samoille tahoille. Tämä on korruption torjunnan näkökulmasta vaarallinen asetelma.
Julkisen sektorin sisällä voi syntyä pitkäaikaisia suhteita hankintayksiköiden, konsulttien, palveluntuottajien ja poliittisten päättäjien välille. Tällaiset suhteet eivät automaattisesti ole epäasiallisia. Ne voivat kuitenkin muodostaa ympäristön, jossa riippumattomuuden varmistaminen on erityisen tärkeää. Jos sama toimittaja saa jatkuvasti uusia sopimuksia, kilpailua syntyy vähän ja hankintapäätösten valmistelu jää vaikeasti arvioitavaksi, järjestelmän pitäisi herättää tarkastustarve automaattisesti. Ei vasta silloin, kun toimittajan ja päätöksentekijän väliltä löytyy todiste lahjuksesta. Korruption torjunnan tarkoituksena on ehkäistä väärinkäytöksiä, ei ainoastaan dokumentoida niitä jälkikäteen. Suomessa pitäisi uskaltaa kysyä, onko julkisen sektorin hankintajärjestelmä rakennettu ensisijaisesti turvaamaan veronmaksajan etua vai suojaamaan hallinnon omaa toimintavapautta.
VALTIONTALOUDEN TARKASTUSVIRASTO EI VOI KORVATA JATKUVAA JULKISTA VALVONTAA
Valtiontalouden tarkastusvirasto tekee tärkeää työtä, mutta sen tarkastukset eivät kata yksityiskohtaisesti jokaista julkista maksutapahtumaa. VTV julkaisee vuosittain kymmeniä tilintarkastuskertomuksia ja muita tarkastuksia. Sen havainnot osoittavat toistuvasti puutteita julkisen talouden ohjauksessa, hankinnoissa, kustannusseurannassa ja sisäisessä valvonnassa. Tämä ei tarkoita, että koko julkinen talous olisi korruptoitunut. Se tarkoittaa, ettei julkisen hallinnon asianmukaisuutta voida pitää itsestäänselvyytenä.
Erityisen ongelmallista on, jos tarkastuksissa havaittuja puutteita ei korjata riittävän nopeasti. Mitä hyötyä on tarkastusjärjestelmästä, jos sen suositukset voidaan sivuuttaa ilman tuntuvia seurauksia? Mitä hyötyä on julkisuusperiaatteesta, jos keskeisten rahavirtojen selvittäminen edellyttää vuosien asiakirjatyötä? Mitä hyötyä on kilpailuttamisvelvollisuudesta, jos sen rikkominen havaitaan vasta sopimusten toteuttamisen jälkeen? Suomalaisen veronmaksajan ei pitäisi joutua luottamaan siihen, että joku tarkastaa rahankäytön joskus myöhemmin. Hänen pitäisi voida tarkastaa sitä itse.
KORRUPTION MAHDOLLISUUS EI SAA OLLA HALLINNOLLINEN LIIKESALAISUUS
Suomessa korruption vastaisesta toiminnasta puhutaan usein yleisellä tasolla. Korostetaan hyvää hallintoa, eettisiä periaatteita, vastuullisuutta ja avoimuutta. Mutta avoimuus, joka ei mahdollista yksittäisten rahavirtojen todentamista, jää väistämättä puutteelliseksi. Vastuullisuus, johon ei liity yksilöitävissä olevaa päätöksentekovastuuta, on helposti pelkkä hallinnollinen iskulause. Ja kilpailutus, jonka puolueettomuutta ei pystytä riippumattomasti arvioimaan, ei yksin takaa tasapuolista kilpailua.
Suomessa ei ole perusteita väittää jokaisen epäonnistuneen hankinnan olevan korruptiota. Yhtä vähän on perusteita olettaa, että julkisen hallinnon asema itsessään takaisi päätösten puolueettomuuden. Kun julkisen sektorin hankinnoissa havaitaan kilpailuttamisvelvollisuuden rikkomuksia, kun tietojärjestelmähankkeiden kustannukset moninkertaistuvat ja kun valtionavustusten valvonnassa todetaan lainmukaisuuden puutteita, kysymykset mahdollisesta suosinnasta ja korruptiosta ovat täysin oikeutettuja. Niihin on vastattava tosiasioilla. Ei vetoamalla Suomen hyvään kansainväliseen maineeseen, ei muistuttamalla siitä, että suomalaiset luottavat viranomaisiin, eikä väittämällä, että epäilyt ovat perusteettomia vain siksi, ettei rikostuomiota ole annettu.
Korruption puuttumista ei voida todistaa sillä, että järjestelmä on niin vaikeasti läpinähtävä, ettei mahdollisia väärinkäytöksiä pystytä kunnolla tutkimaan. Juuri siksi avoimuuden on oltava korruption torjunnan lähtökohta.
JOKAINEN JULKINEN EURO ON PYSTYTTÄVÄ JÄLJITTÄMÄÄN
Suomessa tarvitaan julkisen rahankäytön järjestelmä, jossa valtion, kuntien ja hyvinvointialueiden menoja voidaan seurata yhtenäisesti ja mahdollisimman tarkalla tasolla. Järjestelmän pitäisi kattaa myös julkisomisteiset yhtiöt siltä osin kuin ne käyttävät julkisia varoja tai tuottavat julkisesti rahoitettuja palveluja. Julkaistavien tietojen rajat on määriteltävä lainsäädännössä siten, että yksityisyys, turvallisuus ja aidot liikesalaisuudet suojataan.
Jokaisen hankinnan kohdalla pitäisi olla mahdollista tarkastella alkuperäistä tarjouspyyntöä, osallistuneiden tarjoajien määrää, valintaperusteita, hankintapäätöstä, sopimuksen arvoa, lisätilauksia ja toteutuneita kokonaiskustannuksia. Erityistä huomiota pitäisi kiinnittää hankintoihin, joissa kilpailu on vähäistä, sama toimittaja voittaa toistuvasti tai sopimuksen arvo kasvaa olennaisesti alkuperäisestä. Myös päätöksentekijöiden sidonnaisuuksien valvontaa ja eturistiriitojen tunnistamista pitäisi vahvistaa. Kyse ei ole siitä, että jokainen virkamies olisi epäilty. Kyse on siitä, ettei järjestelmän pidä perustua kenenkään henkilökohtaiseen luotettavuuteen silloin, kun riippumaton todentaminen on mahdollista.
Veronmaksajalla on oikeus tietää, mitä hänen rahoillaan tehdään. Hänellä on oikeus tietää, miksi tietty yritys voitti julkisen hankinnan. Hänellä on oikeus tietää, miksi hankkeen kustannukset kaksinkertaistuivat. Hänellä on oikeus tietää, kuka hyväksyi miljoonien eurojen lisämenot. Ja hänellä on oikeus vaatia selvitystä siitä, miksi julkisen rahan käyttöä koskevia tietoja ei julkaista avoimesti silloin, kun niiden julkistamiselle ei ole laillista estettä.
VALTION ON KESTETTÄVÄ SAMA TARKASTELU, JONKA SE KOHDISTAA KANSALAISIIN
Suomen valtio vaatii kansalaisilta täsmällisyyttä verotuksessa, kirjanpidossa ja taloudellisten velvoitteiden hoitamisessa. Virheelliset ilmoitukset voivat johtaa veronkorotuksiin, takaisinperintään ja vakavimmissa tapauksissa rikosoikeudellisiin seuraamuksiin. Julkisen vallan omaan rahankäyttöön pitäisi kohdistua vähintään yhtä kunnianhimoinen vaatimus jäljitettävyydestä.
Ei ole hyväksyttävää, että kansalainen joutuu perustelemaan viranomaiselle yksittäisen rahansiirtonsa, mutta miljoonien eurojen julkisen hankkeen kustannusylitysten selvittäminen voi edellyttää useiden viranomaisten asiakirjojen yhdistelyä ja vuosia kestävien päätösketjujen tutkimista. Ei ole hyväksyttävää, että julkisen rahan käytön avoimuutta pidetään hallinnon tarjoamana palveluna eikä veronmaksajan oikeutena. Eikä ole hyväksyttävää, että kilpailuttamisen, valvonnan ja kustannusseurannan toistuvia puutteita käsitellään pelkkinä hallinnollisina kehittämiskohteina ilman perusteellista arviota niiden mahdollistamista väärinkäytöksistä.
Suomessa pitäisi viimein ymmärtää, ettei korruption torjunta tarkoita valtion maineen puolustamista. Se tarkoittaa julkisen vallan jatkuvaa ja riippumatonta valvontaa. Valtiontalouden tarkastusviraston havainnot osoittavat, että valvonnalle on todellista tarvetta. Julkisten hankintojen kilpailuttamisessa on todettu rikkomuksia, valtion tietojärjestelmähankkeissa huomattavia kustannusylityksiä ja valtionavustusten myöntämisessä sekä seurannassa vakavia puutteita. Nämä ovat dokumentoituja tosiasioita. Niiden perusteella ei voida tuomita ketään korruptiosta, mutta niiden perusteella voidaan vaatia huomattavasti nykyistä avoimempaa järjestelmää.
Jos valtio haluaa valvoa kansalaisten rahankäyttöä, sen on hyväksyttävä, että kansalaiset valvovat valtion rahankäyttöä. Valtion ei pidä saada piiloutua organisaatiorakenteiden, sopimusketjujen, hallinnollisten menettelyjen tai puutteellisten tietojärjestelmien taakse. Julkinen raha ei ole ministeriöiden, virastojen, kuntapäättäjien eikä julkisomisteisten yhtiöiden omaisuutta. Se on kansalaisilta kerättyä tai heidän vastuulleen velaksi otettua rahaa. Sen käytön on kestettävä julkinen tarkastelu.
Kun valtio pystyy selvittämään, mihin kansalainen käyttää rahansa, miksi kansalainen ei pysty yhtä helposti selvittämään, mihin valtio käyttää hänen rahansa? Ja jos julkinen rahankäyttö todella kestää päivänvalon, miksi jokaista julkista euroa ei voi jo nyt seurata avoimesti sen lopulliseen käyttökohteeseen asti? Siihen kysymykseen Suomen valtion ja kuntien on pystyttävä vastaamaan. Ei juhlapuheilla avoimuudesta, vaan avaamalla tilit.
Lähteet ja dokumentoidut havainnot
1. Valtiontalouden tarkastusvirasto: Vuosikertomus eduskunnalle 2024. Tarkastushavainnot julkisten hankintojen kilpailuttamisvelvollisuuden rikkomuksista sekä kolmesta tietojärjestelmähankkeesta, joiden yhteenlasketut kustannukset ylittivät 200 miljoonaa euroa.
2. Valtiontalouden tarkastusvirasto: Olympiastadionin perusparannus, tarkastuskertomus 1/2021 ja jälkiseuranta 13.1.2026. Havainnot valtionavustuspäätösten lainmukaisuuden, kustannusseurannan ja valvonnan puutteista.
3. Helsingin kaupungin tarkastuslautakunta: Vuoden 2022 arviointikertomus, julkaistu 2023. Sarastia-järjestelmän käyttöönoton valmisteluun, johtamiseen, testaukseen ja vastuisiin liittyvät puutteet.
4. Helsingin kaupungin tilaama Sarastia-selvitys, 2023. Valor Partners Oy:n selvitys järjestelmähankkeen johtamisesta ja käyttöönoton epäonnistumisesta.
5. Helsingin kaupunki, HUS ja Vantaan ja Keravan hyvinvointialue: Apotti-järjestelmän vaihtoehtojen arviointi, syyskuu 2026. Järjestelmän jatkokehittämistä ja toiminnan tehostamista koskevat johtopäätökset.
6. Yleisradio: Apotti-järjestelmän kustannukset ja tulevaisuuden vaihtoehdot, syyskuu 2026. Tiedot yli 400 miljoonan euron rakentamiskustannuksista ja noin 145 miljoonan euron arvioiduista vuotuisista kustannuksista.
7. Valtiontalouden tarkastusvirasto: Koronapandemian yritystukien tarkastus, 2021. Havainnot Business Finlandin ja ELY-keskusten myöntämien tukien kohdentamisesta, hakijoiden yhdenvertaisesta kohtelusta ja tukijärjestelmän valvonnasta.
8. Valtiontalouden tarkastusvirasto: Valtion vuoden 2024 tilinpäätöksen ja hallituksen vuosikertomuksen tarkastus, 2025. Havainnot talousarvion ja keskeisten taloussäännösten vastaisista menettelyistä.
9. Valtiontalouden tarkastusvirasto: Tarkastuskertomusten julkinen tietokanta. Valtionhallinnon taloudellisuutta, laillisuutta, tuloksellisuutta ja sisäistä valvontaa koskevat tarkastukset.
