Sisällysluettelo
Jotkut pitävät tapahtumaketjua korruption oppikirjasta näytettynä esimerkkinä, jotkut vain maan tapana olevana viranomaisen loputtomana ylimielisyytenä kansaa kohtaan.
Tuusulassa elokuussa 2026 tapahtunut poliisin ja alaikäisen mopoilijan välinen takaa-ajo on muuttunut nopeasti yksittäistä liikennetilannetta suuremmaksi kysymykseksi. Julkisuuteen levinneellä videolla poliisiauto osuu mopoilijaan tavalla, jonka seurauksena tämä päätyy ojaan ja metallisen esteen tuntumaan. Poliisin oma ajoneuvo suistuu perässä. Poliisin toimintaa tutkitaan nyt valtakunnansyyttäjän poliisirikosyksikössä, ja tutkinnassa ovat ainakin virkavelvollisuuden rikkominen, törkeä liikenneturvallisuuden vaarantaminen ja vammantuottamus.
Jo tämä kertoo olennaisen: kyse ei ole enää vain sosiaalisessa mediassa syntyneestä tulkinnasta tai poliisiin kohdistuvasta mielipiteestä. Viranomaisen oma toiminta on niin vakavan epäilyn kohteena, että sitä tutkitaan useilla rikosnimikkeillä.
Silti kaikkein kiinnostavinta ei ehkä ole enää vain se, mitä tiellä tapahtui. Vähintään yhtä kiinnostavaa on se, mitä tapahtui sen jälkeen. Jälkipuinnissa näkyy paljon suomalaisen julkisen sektorin syvärakenteesta: vallankäytöstä, oman organisaation maineen suojelemisesta, kielen hallinnasta, kaksinkertaisista mittapuista ja siitä, kuinka nopeasti institutionaalinen ympäristö alkaa rakentaa tapahtumalle pehmeämpää tulkintaa.
Kun videolla näkyvä asia muuttuu viranomaiskielellä suistumiseksi
Poliisin julkisessa kuvauksessa mopon on kerrottu suistuneen tieltä. Sanavalinta on huomionarvoinen, koska julkisuudessa kiertävä video näyttää myös ajoneuvojen välisen kontaktin. Helsingin poliisin tutkinnanjohtaja on myöhemmin myöntänyt, että mopon tieltä suistumiseen liittyi jonkinlainen kontaktitilanne, mutta ei ole ottanut siihen tarkemmin kantaa, koska hänen tehtävänään on tutkia mopoilijan eikä poliisin toimintaa.
Tämä on juridisesti ymmärrettävää: poliisin toimintaa tutkii erillinen poliisirikostutkinta. Viestinnällisesti lopputulos on silti häiritsevä.
“Mopo suistui tieltä” ja “poliisiauto osui mopoon, jonka jälkeen mopo suistui tieltä” ovat kaksi hyvin erilaista kertomusta samasta tapahtumasta.
Ensimmäisessä tapahtuma näyttää lähes itsenäiseltä liikenneonnettomuudelta. Jälkimmäisessä mukana on toisen ajoneuvon aktiivinen vaikutus.
Juuri tällaisissa pienissä sanavalinnoissa institutionaalinen valta näkyy. Viranomaisen ei tarvitse esittää suoraan väärää väitettä. Riittää, että hän valitsee teknisesti mahdollisen mutta moraalisesti huomattavasti pehmeämmän kuvauksen. Kieli ei tällöin vain kuvaa tapahtumaa, vaan ohjaa sitä, miten tapahtuma ymmärretään.
Alaikäinen vastaan koulutettu virkamies
Mopoilijan toiminnan moitittavuudesta ei tarvitse vaieta. Poliisin mukaan mopoa kuljetettiin ilman asianmukaista ajo-oikeutta, ja mopoilijaa epäillään törkeästä liikenneturvallisuuden vaarantamisesta sekä kulkuneuvon kuljettamisesta oikeudetta. Poliisin pysäytyskäskyn pakeneminen on vaarallista ja typerää.
Mutta juuri tässä suomalaisessa keskustelussa tehdään helposti ratkaiseva virhe: kahden toimijan vastuu asetetaan samalle tasolle.
Toinen on alaikäinen nuori.
Toinen on koulutettu, aseistettu ja valtiollista pakkovaltaa käyttävä ammattilainen, jolla on erityinen koulutus liikennetilanteisiin, voimankäyttöön, riskinarviointiin ja suhteellisuusperiaatteeseen.
Poliisille annettu valta perustuu juuri siihen oletukseen, että hän toimii paremmin kuin se ihminen, jota hän yrittää pysäyttää. Jos poliisin toimintaa voidaan jälkikäteen puolustaa sillä, että myös kohde käyttäytyi typerästi, koko ammatillisen viranomaisvastuun idea alkaa kadota.
Valtio ei anna poliisille erityisiä oikeuksia siksi, että poliisi saisi menettää harkintansa samalla tavalla kuin takaa-ajettu nuori.
Se antaa ne juuri sillä perusteella, että poliisin pitäisi säilyttää harkintansa silloin, kun toinen ei sitä tee.
Vertailu Ylitornion mönkijätapaukseen on vaikea ohittaa
Suomalaisesta oikeuskäytännöstä löytyy tähän kiinnostava vertailukohta. Ylitorniolla vuonna 2016 mönkijän kuljettaja törmäsi tahallaan häntä pysäyttämään pyrkineeseen moottoripyöräpoliisiin. Poliisi osui sillankaiteeseen, paiskautui maahan ja sai hengenvaarallisia vammoja.
Käräjäoikeus katsoi teon murhan yritykseksi ja määräsi siitä erittäin ankaran yhdeksän ja puolen vuoden vankeusrangaistuksen. Hovioikeus muutti myöhemmin rikosnimikkeen tapon yritykseksi ja alensi kokonaisrangaistusta kuuteen vuoteen. Hovioikeuden arvioinnissa merkitystä sai se, ettei kuljettajan ensisijaiseksi tarkoitukseksi voitu osoittaa poliisin tappamista, vaan hänen tarkoituksenaan oli ennen kaikkea päästä pakoon.
Käräjäoikeus katsoi teon murhan yritykseksi ja määräsi siitä erittäin ankaran 9,5 vuoden vankeusrangaistuksen. Hovioikeus muutti myöhemmin rikosnimikkeen tapon yritykseksi ja alensi kokonaisrangaistusta 6 vuodeksi.
Vertailu Tuusulaan ei tietenkään tarkoita, että tapauksissa olisi juridisesti kyse samasta teosta. Tahallisuus, nopeus, ajoneuvot, riskit, tapahtumakulku ja käytettävissä oleva näyttö arvioidaan jokaisessa asiassa erikseen.
Mutta vertailu nostaa esiin täysin perustellun kysymyksen: kuinka eri tavalla suomalainen oikeusjärjestelmä suhtautuu tilanteeseen sen mukaan, kummalla puolella ajoneuvojen välistä kontaktia virkapuku on?
Kun kansalainen ajaa pakomatkalla poliisin kaksipyöräisen kumoon, teko voi nousta tapon tai murhan yrityksen tasolle. Kun poliisin epäillään käyttäneen henkilöautoa kaksipyöräisen nuoren pysäyttämiseen vaarallisella tavalla, alustavat rikosnimikkeet ovat nyt törkeä liikenneturvallisuuden vaarantaminen, vammantuottamus ja virkavelvollisuuden rikkominen.
Tämä ero ei itsessään todista kaksinaismoralismia. Mutta se tekee tapauksesta erityisen tärkeän seurattavan. Lopullisessa oikeudellisessa arvioinnissa pitäisi pystyä selittämään uskottavasti, miksi samankaltaiselta näyttävän fyysisen vaaran rikosoikeudellinen arvio muuttuu, jos se muuttuu, tekijän aseman mukaan.
Suhteellisuus on poliisivallan ydin
Poliisin voimankäyttö ei perustu ajatukseen siitä, että epäilty on pysäytettävä hinnalla millä hyvänsä. Voimakeinojen on oltava tarpeellisia ja puolustettavia suhteessa tehtävän tärkeyteen, kiireellisyyteen, vastarinnan vaarallisuuteen ja kokonaisolosuhteisiin.
Juuri tämä tekee Tuusulan tapauksesta niin vaikean.
Jos lähtötilanteena on ollut kilvetön tai viritetty mopo, mahdollinen ajo-oikeudetta ajaminen ja vaarallinen pakeneminen, on silti kysyttävä, missä vaiheessa pysäyttämisestä itsestään tulee suurempi hengen ja terveyden vaara kuin siitä rikoksesta, jota ollaan estämässä.
Kaksipyöräinen ajoneuvo on tässä ratkaiseva yksityiskohta. Auton sivukontakti toiseen autoon ja auton sivukontakti mopoilijaan eivät tuota samanlaista riskiä. Mopoilijaa eivät suojaa kori, turvavyö, turvatyynyt tai törmäysenergiaa vaimentava rakenne.
Jos pysäyttämiskeino voi lähettää alaikäisen ihmisen suoraan metallista estettä kohti, suhteellisuusperiaatteen pitäisi olla keskustelun keskiössä eikä jälkikäteen esitetty sivulause.
Julkisen sektorin ylimielisyys näkyy ennen kaikkea jälkipuheessa
Yksittäinen poliisi voi tehdä virheen. Se ei vielä kerro koko organisaatiosta kovin paljon.
Paljon enemmän kertoo se, miten organisaatio reagoi virhe-epäilyyn.
Tuusulan tapauksen jälkeen julkisuudessa on esitetty arvioita, joiden mukaan tapaus voi jopa kasvattaa kansalaisten luottamusta poliisiin. Perusteluna on ollut muun muassa se, että kansalaisten voimakas reagointi osoittaa heidän odottavan poliisilta korkeaa tasoa ja että poliisiin kohdistuvien rikosepäilyjen tutkiminen voi itsessään vahvistaa luottamusta järjestelmän toimintaan.
Argumentissa on teoriassa järkeä: avoimesti ja riippumattomasti tutkittu väärinkäytös voi todella vahvistaa luottamusta instituutioon.
Mutta tällaisen argumentin esittäminen heti vakavan tapahtuman jälkeen kuulostaa helposti siltä, että organisaatio ehtii tehdä omasta epäonnistumisestaan menestystarinan ennen kuin rikostutkinta on edes valmistunut.
Tämä on institutionaalisen ylimielisyyden klassinen muoto.
Tapahtuma ei enää ole ongelma, vaan osoitus järjestelmän toimivuudesta.
Kohu ei ole luottamuspula, vaan todiste korkeasta luottamuksesta.
Kritiikki ei vahingoita järjestelmää, vaan vahvistaa sitä.
Näin instituutio rakentaa itselleen asetelman, jossa se näyttää voittavan riippumatta siitä, mitä tapahtuu.
Median kehystys voi tehdä maineenhallinnan työn ilman käskyä, huomion hajauttaminen propagandan päätyökaluna
Median toimintaa tässä tapauksessa on syytä tarkastella yhtä kriittisesti mutta myös täsmällisesti.
Ei ole näyttöä siitä, että suomalaiset tiedotusvälineet olisivat yhdessä sopineet poliisin maineen suojelemisesta. Päinvastoin juuri media on julkaissut videota, uutisoinut rikosepäilyistä ja haastatellut poliisin toimintaa voimakkaasti arvostelevia asiantuntijoita.
Samalla uutisvirrassa näkyy kuitenkin tuttu institutionaalinen rytmi:
- Ensin julkaistaan järkyttävä video.
- Sitten huomio siirtyy mopoilijan mahdollisiin rikoksiin.
- Sen jälkeen puhutaan poliisin kokemasta maalittamisesta.
- Seuraavaksi asiantuntijat arvioivat, että poliisiin kohdistuva luottamus voi jopa kasvaa.
- Lopulta keskustelu alkaa siirtyä pois itse voimankäyttötilanteesta kohti yleistä keskustelua mopomiiteistä, nuorten riskikäyttäytymisestä, poliisin luottamuksesta ja virkamiesten maalittamisesta.
Mikään näistä aiheista ei itsessään ole perusteeton. Yhdessä ne voivat kuitenkin toimia tehokkaana huomion hajauttajana.
Tätä on mielekkäämpää kutsua kehystämiseksi kuin salaliitoksi. Median ei tarvitse saada käskyä suojella poliisia. Riittää, että uutislogiikka suosii virallisia kommentteja, vastanäkökulmia ja instituutioiden omia selityksiä. Lopputulos voi muistuttaa maineenhallintaa ilman, että kukaan on koskaan järjestänyt maineenhallintaa varten kokousta.
Maalittaminen muuttaa vallankäyttäjän nopeasti uhriksi
Tapauksessa tutkinnan kohteena olevan poliisin henkilötietoja, kuvaa ja osoitetta on levitetty verkossa. Tällainen toiminta voi olla sekä moraalisesti väärää että lainvastaista, eikä yksittäisen virkamiehen perhettä tai yksityiselämää ole mitään perustetta vetää mukaan rikosepäilyyn.
Samalla on kuitenkin kiinnostavaa seurata sitä, kuinka nopeasti institutionaalinen kertomus vaihtaa kohdetta.
Aluksi keskustellaan siitä, käyttikö valtion virkamies hengenvaarallista pysäyttämiskeinoa alaikäiseen. Pian keskustellaan siitä, kuinka virkamiestä maalitetaan.
Näiden kahden asian täytyy mahtua mieleen samanaikaisesti. Poliisia ei saa uhata tai vainota, mutta maalittaminen ei myöskään saa muuttua käsitteeksi, jonka avulla itse alkuperäisen viranomaistoiminnan kriittinen tarkastelu työnnetään taka-alalle.
Julkista valtaa käyttävän henkilön toimien ankara arvostelu ei ole sama asia kuin uhkaaminen. Demokratia ei toimi, jos näiden kahden välinen raja tarkoituksella sumennetaan.
Poliisi tutkii kansalaista, syyttäjä poliisia
Suomessa poliisin tekemäksi epäillyn rikoksen esitutkintaa johtaa syyttäjä. Tämän järjestelyn tarkoituksena on nimenomaan vähentää ongelmaa, jossa poliisi tutkisi täysin itsenäisesti omien virkamiestensä toimintaa.
Tuusulan tapauksessa poliisin toimien tutkintaa johtaa valtakunnansyyttäjän toimiston poliisirikosyksikkö. Tämä on lähtökohtaisesti oikea menettely.
Samalla kansalaisten on kuitenkin saatava kysyä riippumattomuudesta erittäin epämukaviakin kysymyksiä. Poliisi ja syyttäjälaitos toimivat jatkuvasti yhdessä rikosprosesseissa, niiden henkilöstö tuntee toisensa ammatillisesti, ja pienessä maassa samat nimet voivat esiintyä vuosien aikana samoissa oikeudellisissa ja ammatillisissa yhteyksissä.
Tämä ei vielä ole korruptiota. Ammatillinen tuttuus ei itsessään merkitse esteellisyyttä.
Mutta juuri poliisirikoksissa järjestelmän pitäisi olla poikkeuksellisen herkkä myös riippumattomuuden ulkoiselle vaikutelmalle. Pelkkä muodollinen esteettömyys ei aina riitä rakentamaan luottamusta tilanteessa, jossa valtio tutkii oman pakkokoneistonsa toimintaa.
Väitteet tutkinnan henkilöyhteyksistä on pystyttävä näyttämään toteen
Julkisessa keskustelussa on lisäksi esitetty väitteitä siitä, että asiaa tutkivan syyttäjän ja epäillyn poliisin välillä olisi sukunimeen tai aiempaan opinnäytetyöhön liittyvä yhteys ja että poliisi olisi haastatellut samaa syyttäjää opinnäytetyötään varten.
Tällaista väitettä ei pidä esittää tosiasiana ilman alkuperäistä ja luotettavasti varmennettavaa aineistoa.
Jos kyseinen opinnäytetyö, tekijän nimi ja haastattelutiedot voidaan todentaa, asia on täysin perusteltu nostaa julkiseen keskusteluun. Silloinkin on erotettava toisistaan tavallinen ammatillinen asiantuntijahaastattelu ja sellainen läheinen henkilökohtainen suhde, jolla voisi olla merkitystä esteellisyyden tai tutkinnan uskottavuuden kannalta.
Sama sukunimi ei todista sukulaisuutta. Yksi asiantuntijahaastattelu ei todista läheistä suhdetta.
Mutta jos todellinen läheinen kytkös osoitettaisiin, poliisirikostutkinnan uskottavuuden vuoksi se pitäisi arvioida avoimesti eikä vähätellä sitä.
Juuri näin korruptioepäilyjä pitää käsitellä: niitä ei pidä keksiä, mutta instituutiota ei myöskään pidä suojata perustelluilta kysymyksiltä.
Korruptio ei aina tarkoita ruskeaa kirjekuorta
Suomessa korruptio ymmärretään usein liian kapeasti. Jos pöydän alla ei liiku rahaa, ajatellaan helposti, ettei korruptio ole edes mahdollinen.
Todellisuudessa institutionaalinen vääristymä voi syntyä myös verkostoista, lojaalisuudesta, ryhmäidentiteetistä, keskinäisestä riippuvuudesta ja halusta suojella organisaation mainetta.
Tämä ei tarkoita, että Tuusulan tapauksessa olisi osoitettu korruptiota. Mutta tapaus tarjoaa hyvän syyn kysyä, onko suomalaisen viranomaisjärjestelmän suurin riski juuri se, että korkea institutionaalinen luottamus muuttuu vähitellen itseään suojaavaksi kehäksi.
Poliisiin luotetaan, koska poliisi on luotettava.
Kun poliisia epäillään rikoksesta, järjestelmä tutkii asian.
Koska järjestelmä tutkii asian, järjestelmään pitäisi luottaa.
Ja jos kansalaiset reagoivat voimakkaasti, sekin voidaan lopulta tulkita merkiksi siitä, kuinka paljon he pohjimmiltaan luottavat poliisiin.
Tämä kehä on jo loogisesti niin täydellinen, ettei järjestelmä voi juuri hävitä.
Suomalaisen viranomaisen ylimielisyys rakentuu luottamuspääoman päälle
Suomen poliisi nauttii erittäin korkeaa kansalaisten luottamusta. Se on hyvä asia silloin, kun luottamus ansaitaan.
Mutta korkea luottamus voi muuttua myös institutionaaliseksi pääomaksi, jota aletaan käyttää oman toiminnan arvostelun torjumiseen.
Organisaatio, johon luotetaan lähes automaattisesti, joutuu helposti tilanteeseen, jossa se alkaa itsekin uskoa olevansa lähtökohtaisesti oikeassa.
Silloin kriittisestä tapauksesta tulee yksittäistapaus.
Julkisesta vihasta tulee maalittamista.
Rikosprosessista tulee osoitus järjestelmän toimivuudesta.
Ja jopa luottamusta ravistelevasta videosta voidaan lopulta rakentaa argumentti sille, miksi kansalaisten luottamus poliisiin oikeastaan kasvaa.
Tämä on juuri sellaista ylimielisyyttä, joka ei tarvitse pahantahtoista yksittäistä virkamiestä. Se syntyy instituutiossa itsestään.
Video muutti valtasuhteen, kamerayhteiskunta on joskus ihmisen puolella
Tuusulan tapauksessa kaikkein tärkein asia voi lopulta olla se, että tapahtumasta oli ulkopuolista videokuvaa.
Ilman sitä julkinen todellisuus olisi ollut huomattavasti enemmän viranomaisten kirjallisten kuvausten varassa.
Tämä ei tarkoita, että poliisin oma kuvaus olisi välttämättä ollut väärä. Mutta videon olemassaolo muuttaa valtasuhteen. Kansalaiset voivat verrata viranomaisen sanoja siihen, mitä he itse näkevät.
Juuri siksi nykyinen kamerayhteiskunta on julkiselle vallalle kaksiteräinen miekka. Viranomaiset hyödyntävät kameroita kansalaisten valvontaan, mutta samalla kansalaisten kamerat tekevät viranomaisvallan näkyväksi.
Kun poliisin toiminta voidaan nähdä eikä vain lukea poliisin tiedotteesta, viranomaisella ei enää ole samanlaista yksinoikeutta tapahtuman määrittelyyn.
Se on terve kehitys.
Valtion on kestettävä kovempi tarkastelu kuin kansalaisen
Tuusulan tapauksesta ei vielä tiedetä lopullista oikeudellista totuutta. Rikostutkinta on kesken vielä todella pitkään, eikä poliisia ole tuomittu rikoksesta. Myös mopoilijaa koskevat rikosepäilyt ovat tässä vaiheessa epäilyjä.
Mutta poliisin toiminnan arvostelemiseen ei tarvitse odottaa lainvoimaista tuomiota. Videolla näkyvän voimankäyttötilanteen suhteellisuutta, poliisin jälkiviestintää, median kehystystä ja tutkinnan riippumattomuutta saa ja pitää arvioida jo nyt.
Julkista valtaa käyttävälle poliisille pitää asettaa korkeampi, ei matalampi mittapuu kuin karkuun ajavalle lapselle.
Jos tavallisen kansalaisen ajoneuvolla tekemä vaarallinen kiilaus poliisia kohtaan voi johtaa vuosien vankeusrangaistukseen tapon tai murhan yrityksenä, viranomaisen vastaavan fyysisen vaaran aiheuttamista ei voida kuitata sillä, että “mopo suistui tieltä”.
Jos suomalainen julkinen sektori todella haluaa ansaita sen korkean luottamuksen, josta se niin mielellään puhuu, sen on lakattava käyttämästä luottamusta argumenttina oman toimintansa puolesta.
Luottamus ei ole viranomaisen omaisuutta. Se on kansalaisen antama laina. Ja Tuusulan kaltaisissa tapauksissa juuri sen takaisinmaksukykyä testataan.
Lähdeluettelo
yle.fi/a/74-20240302
yle.fi/a/3-10135965
mtvuutiset.fi/artikkeli/monkijakuski-kiilasi-poliisin-sillankaiteeseen-tuomio-aleni-hovioikeudessa-reilusti/6835742
tuomioistuimet.fi/hovioikeudet/vaasanhovioikeus/fi/index/hovioikeudenratkaisut/vaaho20249.html
poliisi.fi
yle.fi
mtvuutiset.fi
theseus.fi
tuomioistuimet.fi
