Suomalaisen viranomaisen vallan arin kohta

Liisa Mariaporin nimi kuuluu niihin suomalaisiin nimiin, joita virallinen historiankirjoitus ei mielellään kanna eturiviin, vaikka juuri sellaiset ihmiset paljastavat, miten valtio toimii silloin, kun sitä arvostellaan tosissaan. Hän ei ollut pelkkä kirjoittaja, mielipidehahmo tai ohimenevä kiistakumppani, vaan verohallinnon taustan tuntenut toimija, joka kääntyi itse järjestelmää vastaan ja alkoi puhua ääneen siitä, mistä Suomessa on totuttu puhumaan kuiskaten: verovallan kovuudesta, velallisten oikeusturvan heikkoudesta ja siitä, miten viranomainen voi lain kielellä aiheuttaa ihmiselle kohtalokasta vahinkoa.

Hän toimi aiemmin verohallinnon tehtävissä ja nousi myöhemmin näkyväksi verokriitikoksi, velallisten puolustajaksi ja julkisen vallan haastajaksi. Juuri tämä teki hänestä järjestelmälle hankalan. Kun valtiota arvostelee ulkopuolinen, hänet voidaan helposti leimata katkeraksi tai ymmärtämättömäksi. Kun saman tekee ihminen, joka tuntee järjestelmän sisältä, tilanne muuttuu vallalle paljon epämukavammaksi. Kritiikki ei enää näytä mielipiteeltä, vaan todistukselta.

Sisäpiiriläinen, joka kääntyi järjestelmää vastaan

Mariaporin erityinen painoarvo syntyi siitä, että hän ei puhunut verottajasta ulkopuolelta käsin. Hän tunsi sen toimintatavat, kielen ja ajattelun. Hän ymmärsi, miten päätökset muotoutuvat, millä tavalla viranomaisteksti suojaa itseään ja kuinka muodollinen oikeellisuus voi peittää alleen hyvin epäoikeudenmukaisen lopputuloksen.

Tämä on suomalaisen viranomaisvallan ydinkysymys. Suomessa valtio ei useinkaan näyttäydy avoimen raa’assa muodossa. Se ei useimmiten karju, uhkaa tai revi näkyvästi. Se kirjoittaa päätöksen. Se lähettää vaatimuksen. Se vahvistaa tulkinnan. Se etenee menettelytapa kerrallaan, niin että jokainen askel näyttää paperilla hyväksyttävältä. Lopputulos on useimmiten ihmiselle tuhoisa.

Mariapori ymmärsi tämän ja teki siitä julkisen työnsä ytimen.

Verottaja tappolinjalla

– kirja, joka osui liian lähelle

Mariapori tuli suuren yleisön tietoisuuteen erityisesti kirjallaan Verottaja tappolinjalla, joka ilmestyi vuonna 1998. Jo teoksen nimi oli poikkeuksellisen suora. Se ei vihjannut pienistä hallinnollisista puutteista eikä yksittäisistä virheistä. Se esitti paljon vakavamman väitteen: verottaja ei ollut vain lain toimeenpanija, vaan se saattoi toimia käytännössä tuhoavana voimana.

Tässä oli juuri se kohta, jota suomalainen valtio ei mielellään salli sanottavan ääneen. Suomessa viranomaisella on vahva moraalinen aura. Sen oletetaan lähtökohtaisesti toimivan yleisen edun nimissä, neutraalisti ja kohtuullisesti. Mariapori rikkoi tämän oletuksen. Hän ei väittänyt vain, että viranomaiset tekevät joskus virheitä. Hän väitti, että järjestelmän sisällä on toimintatapoja, jotka voivat murskata ihmisen toimeentulon, yrityksen, omaisuuden ja maineen samalla, kun kaikki näyttää ulospäin siistiltä ja lailliselta.

Juuri siksi kirja ei ollut valtiolle vain kiusallinen. Se oli vaarallinen.

Kyse ei ollut vain veroista vaan vallasta

Mariaporin työn merkitys ei rajoittunut verotukseen. Hänen työnsä ytimessä oli kysymys vallasta: kuka saa määritellä totuuden, kuka saa käyttää pakkokeinoja, ja millä ehdoilla kansalainen saa kyseenalaistaa tämän vallankäytön.

Hän nosti esiin sen, että ongelma ei ole aina pelkkä viranomaisen kovuus. Ongelma voi olla myös totuudellisuus. Viranomaiskoneiston sisällä tehdyt ratkaisut voidaan oikeuttaa oikeudessa, lausunnoissa ja päätösteksteissä tavalla, joka ei hänen mukaansa aina vastannut tosiasioita. Tässä on viranomaisvallan kaikkein vaarallisin muoto: ei avoin mielivalta, vaan sellainen vallankäyttö, joka peittää itsensä oikeakielisyyteen, menettelyyn ja asiakirjoihin.

Mariaporin väite oli epämukava juuri siksi, että se kohdistui viranomaisen moraaliseen ytimeen. Hän ei arvostellut vain päätösten sisältöä. Hän kyseenalaisti sen, voiko järjestelmä itse kertoa omista teoistaan rehellisesti.

Velallisten Tuki – puolustus niille, jotka oli jo leimattu

Mariapori ei jäänyt yksinäiseksi kirjoittajaksi. Hän johti Velallisten Tuki ry:tä, jonka toiminnan keskiössä olivat 1990-luvun pankkivelkojen epäkohtien esiin tuominen, velallisten oikeuksien puolustaminen, kohtuuttoman perinnän kritiikki ja vaatimus siitä, että väärinkohdelluille olisi joskus pyydettävä myös anteeksi.

Tämän työn yhteiskunnallinen merkitys oli huomattava. Suomessa velallinen ja konkurssiin ajautunut yrittäjä on liian usein nähty moraalisesti epäonnistuneena ihmisenä. Häneen liitetään helposti häpeä, epäluotettavuus ja oma syyllisyys. Mariapori rikkoi tämän asetelman. Hän puhui velallisista ihmisinä, joita järjestelmä oli voinut kohdella väärin, kohtuuttomasti tai jopa tuhoisasti.

Tämä oli radikaalia juuri siksi, että se siirsi huomion pois yksilön häpeästä ja kohti rakenteellista vastuuta. Kysymys ei enää ollut vain siitä, mitä velallinen teki väärin. Kysymys oli siitä, mitä pankit, verottaja, ulosotto ja muu viranomaiskoneisto olivat tehneet.

Valtion vastaus paljasti paljon

Mariaporia vastaan käytiin oikeutta törkeästä kunnianloukkauksesta. Pelkästään tämä kertoo paljon suomalaisen valtion ja viranomaiskulttuurin sietokyvystä. Kun viranomaista arvostellaan liian suoraan, kysymys ei enää ole vain julkisesta keskustelusta, vaan järjestelmä pyrkii siirtämään asian rankaisun alueelle.

Erityisen paljastavaa oli, että Verottaja tappolinjalla -kirjan kappaleet, atk-levykkeet ja painoaineisto määrättiin menetettäviksi valtiolle. Tällaisessa ratkaisussa on jotakin syvästi puhuvaa. Valtio ei ainoastaan kiistänyt väitteitä. Se pyrki ottamaan haltuunsa kritiikin aineellisen olemassaolon. Raahen käräjäoikeus määräsi itse kirjan tuhottavaksi.

Tämä on se kohta, jossa suomalaisen oikeusvaltion itseymmärrys säröilee. Jos viranomaisvallan arvostelu on aidosti sallittua, miksi sitä vastaan täytyy käyttää näin raskaita keinoja? Miksi kritiikki ei saa olla vain väärä tai epäoikeudenmukainen, vaan jotain sellaista, joka täytyy poistaa, takavarikoida ja alistaa valtiolle?

Raahen käräjäoikeus määräsi itse kirjan tuhottavaksi.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin joutui muistuttamaan Suomea perusteista

Mariaporin asian merkitys kasvoi entisestään, kun Euroopan ihmisoikeustuomioistuin katsoi Suomen loukanneen hänen oikeuksiaan. Ratkaisu liittyi sananvapauteen ja oikeudenkäynnin kestoon, mutta sen syvempi merkitys oli paljon suurempi.

Ulkopuolinen tuomioistuin joutui käytännössä muistuttamaan Suomea siitä, että viranomaisten arvostelu kuuluu demokraattiseen yhteiskuntaan eikä muutu automaattisesti rangaistavaksi vain siksi, että viranomainen kokee sen loukkaavaksi tai epämukavaksi.

Tämä on Suomelle kiusallinen asia, koska se paljastaa jotakin olennaista: oma oikeusvaltio ei aina kykene suojelemaan kriittistä puhetta silloin, kun tuo puhe kohdistuu suoraan vallan käyttöön. Järjestelmä sietää kyllä yleisluontoista nurinaa. Se sietää huonommin yksityiskohtaista, nimeävää ja rakenteisiin osuvaa arvostelua.

Mariapori paljasti suomalaisen vallankäytön ongelman ytimen

Mariaporin merkitys ei ollut siinä, että hän olisi ollut kaikessa automaattisesti oikeassa. Hänen merkityksensä oli siinä, että hän pakotti näkyviin järjestelmän ongelman.

Mariapori toi esiin kirjassaan, että verovirkailija antoi tieten tahtoen väärän valan.

Suomessa viranomainen on liian usein samaan aikaan päätöksentekijä, tulkitsija ja oman toimintansa puolustaja. Se tarkastaa, arvioi, ratkaisee, panee täytäntöön ja selittää jälkikäteen itse, miksi kaikki tehtiin oikein. Tällaisessa järjestelmässä kansalainen joutuu taistelemaan valtiota vastaan valtion omilla ehdoilla, valtion omalla kielellä ja valtion omien instituutioiden kautta.

Juuri tämä tekee viranomaisvallasta erityisen vaikeasti haastettavaa. Se ei välttämättä tarvitse avointa mielivaltaa. Sille riittää menettely. Sille riittää lomake, lausunto, tulkinta ja päätös. Mariapori yritti tehdä näkyväksi sen, että myös näin toimiva valtio voi olla ihmiselle armoton.

Miksi Liisa Mariapori on edelleen tärkeä

Mariaporin työ puhuttelee edelleen juuri siksi, ettei hänen esiin nostamansa ongelma ole kadonnut. Suomessa on yhä vahva kulttuurinen oletus, jonka mukaan viranomainen on lähtökohtaisesti oikeassa, ja että kriittinen puhe viranomaisvallasta on helposti liioittelua, katkeruutta tai kurittomuutta.

Tämä oletus suojaa valtaa. Se tekee vaikeammaksi nähdä tilanteet, joissa viranomainen toimii muodollisesti oikein mutta käytännössä kohtuuttomasti. Se tekee myös vaikeammaksi puolustaa niitä ihmisiä, jotka jäävät järjestelmän rattaisiin ja yrittävät sanoa ääneen, että jokin on pielessä.

Mariapori muistuttaa, että juuri tällaisissa tilanteissa kriittinen puhe on kaikkein tärkeintä.

Lopuksi

Liisa Mariapori ei ollut vain verokriitikko. Hän oli yksi niistä harvoista suomalaisista, jotka uskalsivat sanoa suoraan, että valtion käyttämä valta ei ole vaarallista vain silloin, kun se rikkoo lakia avoimesti. Se on vaarallista myös silloin, kun se toimii lain muodon sisällä mutta tuottaa ihmiselle kohtuuttoman, valikoivan ja tuhoavan lopputuloksen.

Tämä on suomalaisen viranomaisvallan arin kohta. Ei se, että viranomainen joskus erehtyy, vaan se, kuinka vaikeaa tällaisen erehdyksen, kohtuuttomuuden tai väärinkäytön julkinen nimeäminen on ollut.

Siksi Liisa Mariaporin elämäntyö ei kuulu vain yhden ihmisen muistoon. Se kuuluu koko siihen suomalaiseen kertomukseen, jota valtio ei mielellään kirjoita itse näkyviin: kertomukseen siitä, että myös siisti, laillinen ja paperilla moitteeton valta voi murskata ihmisen.