Sisällysluettelo
Suomessa oikeusvaltiosta puhutaan tavalla, joka muistuttaa enemmän kansallista uskontunnustusta kuin kriittistä itsearviointia. Viranomaiset ovat paperilla puolueettomia, tuomioistuimet riippumattomia, hallinto asiallista ja menettelyt oikeudenmukaisia. Tämä on se tarina, jonka Suomi kertoo itsestään sekä omille kansalaisilleen että ulospäin. Juuri siksi itsekriminointisuoja on niin paljastava aihe. Se vie suoraan siihen kohtaan, jossa valtion tiedonhimo ja yksilön oikeusturva törmäävät toisiinsa — ja jossa suomalainen järjestelmä on toistuvasti joutunut ulkopuolisen tuomioistuimen oikaistavaksi.
Suomi liittyi Euroopan ihmisoikeussopimuksen järjestelmään vuonna 1990. Siitä eteenpäin Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on toiminut peilinä, johon suomalainen oikeusvaltio on joutunut katsomaan itseään. Peili ei ole näyttänyt kuvaa avoimesta sortovaltiosta. Se on näyttänyt jotakin suomalaisittain kiusallisempaa: maan, jossa oikeuksien loukkaukset syntyvät usein siististi, hallinnollisesti ja muodollisen asiallisesti. Suomessa ongelma ei yleensä huuda. Se kirjoittaa päätöksen, lähettää selvityspyynnön, pitkittää menettelyn, käyttää pakkokeinoa hallinnollisen velvollisuuden nimissä ja kutsuu kaikkea tätä normaaliksi lainkäytöksi.
Mikä itsekriminointisuoja oikeastaan on?
Itsekriminointisuoja tarkoittaa oikeutta olla myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä selvittämiseen. Se liittyy läheisesti oikeuteen vaieta, mutta ei ole sama asia. Oikeus vaieta suojaa ihmistä puhumattomuuden tasolla. Itsekriminointisuoja suojaa erityisesti siltä, että valtio ei voi pakottaa ihmistä antamaan sellaisia tietoja, lausumia tai selvityksiä, joita voidaan myöhemmin käyttää häntä itseään vastaan rikosprosessissa. Korvenmaan analyysissa itsekriminointisuojan ytimeksi nousee juuri tämä: suoja pakon alaisena annettuja omaa syyllisyyttä osoittavia lausumia vastaan.
Periaate on oikeusvaltiossa perustava. Sen tarkoitus on estää valtioita rakentamasta rikosprosessia niin, että kansalainen pakotetaan itse valmistamaan itseään vastaan käytettävä todistelu. Mutta suomalaisessa järjestelmässä ongelma ei ole näyttäytynyt ensisijaisesti poliisikuulusteluissa. Se on näyttäytynyt siellä, missä pakko on puettu neutraaliksi hallinnoksi: verotukseen, ulosottoon, konkurssimenettelyihin, velallisselvityksiin ja erilaisiin ilmoitusvelvollisuuksiin. Juuri tässä Suomi on ollut erityisen altis liukumaan siihen ajatteluun, että viranomaisen tiedonsaantioikeus on lähes luonnollinen lähtökohta ja kansalaisen suoja hankala poikkeus.
On erittäin tärkeätä muistaa, että Suomessa "viranomaisyhteistyöksi" katsotaan myös tapa, jossa poliisi voi pyytää Ulosottovirastoa ulosotossa tai Verohallintoa verotarkastuksessa tekemään kysymyksiä tai pyyntöjä, joita Poliisi käyttää tutkinnassa, väistääkseen itsekriminoinnin suojaa. Ulosottovirasto kysyy tietoja uhkasakon uhalla ja Ulosottoselvityksessä suoraan sanotaan, ettei itsekriminointisuoja koske ulosottoa, vaikka kyseessä olisi rikosasia. Viranomainen suoraan valehtelee tässäkin asiassa. Kaikki Ulosottoviraston ja Verohallinnon raportit menevät Poliisin käyttöön.
Suomen todellinen ongelma: hallinnollinen pakko, joka teeskentelee neutraaliutta
Suomalaisen viranomaisvallan vahvuus on samalla sen moraalinen naamio. Pakkoa ei esitetä pakoksi vaan menettelyksi. Tietoa ei “revitä irti”, sitä “pyydetään antamaan”. Ihmistä ei “pakoteta”, häntä “velvoitetaan selvittämään”. Hallinnollinen kieli puhdistaa vallankäytön niin tehokkaasti, että moni ei enää edes huomaa, missä kohtaa oikeus muuttuu välineeksi.
Juuri siksi itsekriminointisuoja on Suomessa niin tärkeä kysymys. Kun verottaja, ulosotto tai konkurssimenettely vaatii tietoja sanktioiden uhalla samaan aikaan, kun rikosoikeudellinen vastuu on mahdollinen, ihminen ei enää toimi vapaassa asemassa. Hän toimii valtion pakon alla. Ja jos valtio tällaisessa tilanteessa pidättää itsellään mahdollisuuden käyttää samat tiedot rikosasiassa, se rikkoo oikeudenmukaisen menettelyn perustaa. Tämä ei ole teoreettinen riski, vaan nimenomaan se ongelma, jonka vuoksi sekä Strasbourg että kotimainen korkein oikeus ovat joutuneet puuttumaan asiaan.
Marttinen vastaan Suomi – tapaus, joka avasi suomalaisen ongelman
Suomalaisen itsekriminointisuojan kannalta ratkaisevaksi muodostui tapaus Marttinen v. Finland. Tapauksessa velallista kuultiin ulosottoselvityksessä samalla, kun häneen kohdistui rikosepäily. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin katsoi, ettei häntä voitu pakottaa antamaan itseään vastaan käytettäviä tietoja tällaisessa tilanteessa. Tapaus repi auki suomalaisen hallinnon neutraaliuden illuusion. Ulosotto ei näyttänyt enää vain tekniseltä järjestelmältä, vaan välineeltä, jonka kautta valtio saattoi murtaa rikosprosessin keskeisiä suojia.
Tämä on suomalaisittain erityisen kiusallista juuri siksi, että kysymys ei ollut dramaattisesta poliisivaltiosta vaan tavallisesta viranomaismenettelystä. Siinä juuri piilee suomalaisen järjestelmän vaarallisuus. Ongelma ei useinkaan tule näkyviin rajuna, vaan arkisena. Se tulee esiin lomakkeessa, selvityksessä, määräajassa ja hallinnollisessa pakossa. Vasta ulkopuolinen tuomioistuin muistuttaa, että myös tällainen pakko on pakkoa.
Ulosottotilanteessa Ulosoton henkilökunta painostaa, huutaa, uhkailee, kuulee tuntikaupalla läheisiä, asettaa yhden kihlakunnanvoudin mielipiteeseen perustuen uhkasakkoja välillä 3000€-450000€. Ulosotolla oli Suomessa myös provisiopalkkaus vuoden 2024 loppuun asti, jolloin se erityisellä vaikenemisella asian suhteen poistettiin.
Korkein oikeus joutui seuraamaan Strasbourgia
Korkein oikeus joutui myöhemmin tarkistamaan suuntaansa ratkaisuissa, joissa itsekriminointisuoja tuli arvioitavaksi konkurssi- ja velallismenettelyjen yhteydessä. Korvenmaan analysoimat ratkaisut KKO 2009:80 ja KKO 2010:41 osoittavat, että suomalainen oikeus joutui ottamaan vakavammin huomioon sen, ettei henkilöä voida sanktioiden uhalla pakottaa antamaan tietoja, jos hän ei voi sulkea pois niiden merkitystä omassa rikosasiassaan. Tämä on tärkeä mutta samalla kiusallinen tosiasia: suomalainen järjestelmä ei ollut tässä kohdassa riittävän oikeusvaltiollinen omasta aloitteestaan, vaan sitä piti korjata ulkopuolelta tulevan ihmisoikeuspaineen vaikutuksesta.
Kun maa kertoo itsestään tarinaa erityisen korkeasta oikeuskulttuurista, tällainen jälkikäteinen korjaus on noloa. Se osoittaa, ettei suomalainen oikeusvaltio aina tunnista omia rajojaan itse. Se tarvitsee toisinaan Strasbourgin kertomaan, missä ne kulkevat.
EIT:n Suomea koskeva kokonaiskuva vuodesta 1990 eteenpäin
Jos Suomea koskevaa ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntöä tarkastellaan kokonaisuutena, näkyviin ei nouse kuva Euroopan räikeimmästä ihmisoikeusrikkojasta. Mutta esiin nousee toistuva ja suomalaisittain nolo kuvio. Vuosina 1990–2020 Suomea koski 191 tuomiota, joista 142 sisälsi vähintään yhden rikkomuksen. Suurin osa näistä liittyi artikla 6:een eli oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin: 62 tapausta koski oikeudenkäynnin kestoa ja 37 muuta oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimusta. Tämä jo yksinään kertoo paljon. Suomen ihmisoikeusongelmien ytimessä ei ole ensisijaisesti se, että valtio käyttäisi raakaa voimaa, vaan se, että oikeus toteutuu liian hitaasti, liian kömpelösti tai liian vinosti.
Kun tarkastelua jatkaa viime vuosiin, kuva ei katoa. Vuonna 2019 Suomesta annettiin kaksi tuomiota, joista toisessa todettiin rikkomus: N.A. v. Finland koski artikloja 2 ja 3 eli oikeutta elämään ja epäinhimillisen kohtelun kieltoa palautustilanteessa. Vuonna 2020 annettiin yksi tuomio, Kotilainen and Others v. Finland, jossa todettiin artikla 2:n rikkomus. Vuonna 2024 Suomea koski kaksi tuomiota, joissa molemmissa todettiin vähintään yksi rikkomus. Vuonna 2025 Suomea koski kaksi tuomiota, joista toisessa todettiin rikkomus. Tämä ei ole määrällisesti valtava luku, mutta juuri Suomessa jokainen tällainen ratkaisu osuu suoraan siihen myyttiin, jonka mukaan viranomaiskoneisto toimii erityisen huolellisesti ja oikeudenmukaisesti.
Mitä nämä ratkaisut käytännössä kertovat?
Jos Suomen EIT-tapaukset purkaa pääryhmiin, esiin nousee kolme suurta aluetta.
Ensimmäinen on oikeudenmukainen oikeudenkäynti. Tähän kuuluvat oikeudenkäyntien kohtuuton kesto, prosessuaaliset puutteet, puolustautumismahdollisuuksien heikkeneminen ja hallinnollisen vallankäytön vaikutukset rikosprosessin oikeudenmukaisuuteen. Tämä ryhmä on Suomen kohdalla kaikkein paljastavin, koska se osuu suoraan oikeusvaltion tekniseen ytimeen. Jos valtio ei kykene takaamaan joutuisia ja tasapuolisia menettelyjä, sen oikeusvaltiopuhe alkaa kuulostaa koristeelta.
Toinen ryhmä on yksityis- ja perhe-elämän suoja. Suomen maaprofiilin keskeisiin tapauksiin kuuluu esimerkiksi Hämäläinen v. Finland, jossa rikkomusta ei todettu, mutta joka osoittaa, kuinka pitkälle yksityiselämän ja identiteetin kysymykset ovat nousseet suomalaisessa viranomaisvallassa. Vielä merkittävämpi on pitkä rivi perhe-elämää, lasten asemaa, huostaanottoja ja perhesuhteita koskevia tapauksia, jotka ovat toistuvasti nostaneet esiin sen, ettei suomalainen viranomaisjärjestelmä ole aina kyennyt suojelemaan yksityiselämää niin huolellisesti kuin se väittää.
Kolmas ryhmä on sananvapaus. Suomen maaprofiili nostaa esiin useita sananvapausasioita. Tämä on erityisen kiusallista, koska Suomi esiintyy mielellään avoimen keskustelun mallimaana. Mutta juuri EIT:n ratkaisut paljastavat, ettei valtio eikä sen instituutiot ole aina sietäneet itseensä kohdistuvaa kriittistä puhetta niin hyvin kuin virallinen itsekuva antaa ymmärtää. Kun tähän lisätään julkisen vallan voimakas taipumus suojata omaa arvovaltaansa, syntyy hyvin perusteltu epäily siitä, että suomalainen järjestelmä sietää kyllä yleistä keskustelua, mutta ei aina tarkkaa ja epämukavaa arvostelua.
Näiden lisäksi esiin nousee joukko tapauksia, jotka koskevat oikeutta elämään, epäinhimillisen kohtelun kieltoa, vapautta ja turvallisuutta, omaisuudensuojaa sekä palautus- ja turvapaikkapäätöksiä. Nämä tapaukset eivät muodosta Suomen profiilissa määrällisesti suurinta ryhmää, mutta juuri siksi ne ovatkin kiusallisia. Ne osoittavat, ettei ongelma rajoitu yhteen oikeudenalaan tai yhteen hallinnon osaan. Viranomaiskoneisto joutuu toistuvasti arvioitavaksi useilla kaikkein perustavimmilla ihmisoikeuksien alueilla.
Suomen propaganda: siistin hallinnon myytti
Suomen propaganda ei useimmiten näytä propagandalta. Se ei ole karjuvaa julistusta, vaan hillittyä ja hallittua itsekuvaa. Siinä Suomi esittää itsensä maana, jossa viranomainen toimii asiallisesti, päätökset perustuvat lakiin ja kansalainen voi luottaa järjestelmään. Tämä kuva on tehokas juuri siksi, että se sisältää paljon totta. Mutta juuri siksi se on myös vaarallinen. Kun järjestelmässä on paljon toimivaa, sen virheet ja vallankäytön vääristymät peittyvät helpommin.
EIT:n toistuvat langettavat ratkaisut murentavat tätä tarinaa. Ne eivät tee Suomesta diktatuuria. Ne tekevät jotakin suomalaiselle vallalle kiusallisempaa: ne näyttävät, että viranomaiskoneisto kertoo itsestään johdonmukaisesti siistimmän tarinan kuin mitä ulkopuolinen oikeudellinen arvio kestää. Tässä mielessä puhe valheesta ei tarkoita aina yhtä yksittäistä väärää lausetta. Se tarkoittaa järjestelmällistä itsekuvan puhdistamista. Valtio suojaa omaa moraalista mainettaan samalla, kun ulkopuolinen tuomioistuin joutuu muistuttamaan sen rajoista.
Valehteleeko suomalainen viranomainen?
Asia on sanottava tarkasti. Kaikki EIT:n langettavat ratkaisut eivät ole todiste rikosoikeudellisesta valheesta. Mutta ne ovat toistuva todiste siitä, että suomalainen viranomainen ja suomalainen oikeusjärjestelmä ovat olleet valmiita pitämään itseään hyväksyttävästi toimivina tilanteissa, joissa ulkopuolinen tuomioistuin on päätynyt toiseen johtopäätökseen.
Tässä piilee suomalaisen julkisen sektorin syvempi ongelma. Se ei ehkä valehtele aina yksittäisissä lauseissa. Mutta se ylläpitää hyvin johdonmukaisesti kuvaa omasta oikeellisuudestaan, vaikka tämä kuva ei toistuvasti kestä riippumatonta tarkastelua. Se on siistittyä valhetta, institutionaalista itsepuolustusta ja itsekuvan varjelemista. Juuri tällainen järjestelmä synnyttää epäilyn korruptoituneesta julkisesta sektorista, vaikka kadulla ei nähtäisi ruskeita kirjekuoria. Suomessa korruptio ei näytä useinkaan räikeältä lahjonnalta. Se voi näyttää myös siltä, että viranomainen suojaa omaa valtaansa, omaa tulkintaansa ja omaa kertomustaan viimeiseen asti.
Itsekriminointisuoja näyttää kaiken tämän kaikkein kirkkaimmin
Itsekriminointisuoja on juuri siksi niin olennainen, että se paljastaa valtion aidon luonteen. Jos valtio todella kunnioittaa yksilön oikeuksia, se ymmärtää, että tiedon hankkimisella on raja. Jos valtio taas pitää omaa tiedonsaantiaan lähes pyhänä, se yrittää työntää tuota rajaa aina hieman pidemmälle ja korjaa suuntaa vasta pakon edessä.
Suomen kohdalla juuri tämä jälkimmäinen piirre näkyy. Ei siksi, että maa olisi Euroopan pahin, vaan siksi, että se on niin vakuuttunut omasta kunnollisuudestaan. Tämä tekee siitä hitaan tunnistamaan omat vääristymänsä. Se on valtio, joka uskoo olevansa oikeassa niin vakaasti, että ulkopuolisen tuomioistuimen on toistuvasti muistutettava sitä perusasioista.
Johtopäätös
Suomi ei ole Euroopan pahin ihmisoikeusrikkoja. Mutta se ei myöskään ole se oikeusvaltion puhdas mallimaa, jollaisena se itseään mieluiten pitää. Vuodesta 1990 alkaen EIT:n ratkaisut ovat näyttäneet johdonmukaisesti, että suomalaisella viranomaisvallalla on rakenteellinen taipumus mennä liian pitkälle juuri siellä, missä sitä on vaikeinta nähdä: menettelyssä, hallinnossa, prosessin kestossa, tiedonhankinnassa, sananvapauden rajoissa ja viranomaiskoneiston oman moraalisen itsekuvan suojelussa.
Itsekriminointisuoja on tästä yksi kirkkaimmista esimerkeistä. Se osoittaa, että suomalainen valtio on ollut liian valmis vaatimaan tietoa, liian haluton tunnustamaan tiedon hankkimisen rajoja ja liian hidas korjaamaan suuntaansa ilman ulkopuolista pakkoa. Tällainen valtio ei ehkä näytä klassisesti korruptoituneelta. Mutta se näyttää järjestelmältä, joka suojaa liikaa itseään, kertoo itsestään liian siistin tarinan ja joutuu liian usein ulkopuolisen tuomioistuimen muistutettavaksi siitä, että viranomaisvalta ei ole sama asia kuin oikeus.
Lähdeluettelo
echr.coe.int/d/cp_finland_eng
humanrightscentre.fi/uutiset/european-court-of-human-rights-publ-2
humanrightscentre.fi/uutiset/european-court-of-human-rights-publ
hudoc.echr.coe.int
