Sisällysluettelo
Suomen taloushistoriassa on lukuisia tapauksia, jotka eivät istu siistiin kertomukseen markkinatalouden luonnollisista riskeistä. Yksi niistä on Seppo Hautalan ja VS-yhtiöiden konkurssi vuonna 1981.
VS-yhtiöt ei ollut pieni, hiipuva tai kilpailussa epäonnistunut yritysrypäs. Se oli nopeasti kansainvälistynyt, teknisesti osaava ja vientikelpoinen suomalainen rakennusalan yritysryhmä, joka nousi vajaassa vuosikymmenessä vedenpuhdistamojen rakentajasta Lähi-idän suurhankkeiden toteuttajaksi.
Silti se kaatui äkillisesti. Eikä kaatuminen näyttäydy vain markkinoiden, sodan tai pankkiriskin seurauksena. Ratkaisevissa kohdissa esiin nousevat toistuvasti valtiontakuiden puuttuminen, valtio-omisteisen rahoituslaitoksen rooli, verottajan konkurssihakemus, poliittisesti kytkeytyneet suuret toimijat sekä myöhempi sananvapauskiista verottajan vallankäytön arvostelusta.
Siksi VS-yhtiöiden tapausta voidaan perustellusti tarkastella esimerkkinä siitä, miten viranomaisvalta ja taloudellinen valta voivat yhdessä muodostaa yritykselle ylivoimaisen paineen — ja miten muodollisesti laillinen menettely voi käytännössä tuottaa mielivaltaisen lopputuloksen.
Kuka oli Seppo Hautala?
Seppo Hautala oli ilmajokelainen insinööri ja yrittäjä, joka perusti ensimmäisen yhtiönsä Vesi-Seppo Ky:n 4. elokuuta 1969. Ennen yrittäjäksi ryhtymistään hän oli työskennellyt yli kymmenen vuotta Vesto Oy:n työpäällikkönä. Hautala ei siis tullut alalle ulkopuolisena, vaan hänellä oli jo valmiiksi vahva käytännön rakennus- ja projektiosaaminen.
Vuonna 1972 hän perusti Lähi-idän rakennusmarkkinoille suuntautuneen Vise Ky:n, ja vuonna 1974 syntyi VS-Kone Ky. Vuonna 1978 perustettiin VS-Group Oy, johon yhtiöiden toiminta oli tarkoitus keskittää.
VS-yhtiöiden alkuperäinen vahvuus oli vedenpuhdistamoissa. 1970-luvulla Vesi-Seppo rakensi noin 200 vedenpuhdistamoa eri puolille Suomea. Tämän jälkeen Hautala alkoi hakea kasvua Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan rakennusmarkkinoilta.
Vise sai ensimmäisen ulkomaanurakkansa Libyasta vuonna 1973, ja pian urakoita tuli myös Kuwaitista, Egyptistä ja Saudi-Arabiasta. Irakin markkinasta tuli 1970-luvun mittaan yhtiöiden tärkein kansainvälinen toiminta-alue.
Hautalan yritysryhmä oli siis esimerkki suomalaisesta vientimenestyksestä: teknistä osaamista, rohkeaa kansainvälistymistä ja kykyä toimia alueilla, joilla suomalaisilla yrityksillä oli paljon voitettavaa. Juuri siksi sen nopea romahdus on poikkeuksellisen kiinnostava.
VS-yhtiöiden nousu: vientimenestys, jota ei olisi pitänyt menettää
VS-yhtiöiden merkitys ei ollut vain paikallinen. Kyse oli suomalaisesta rakennusviennistä aikana, jolloin suuret projektit Lähi-idässä olivat kansantaloudellisesti huomattavia.
Lähteiden mukaan yhtiöt työllistivät laajimmillaan noin 1 200 henkilöä, ja niiden yhteenlaskettu liikevaihto oli vuonna 1979 lähes 300 miljoonaa markkaa. Lisäksi Talouselämän on kerrottu arvioineen VS-yhtiöt vuonna 1980 Suomen neljänneksi tuottoisimmaksi yritykseksi sijoitetun pääoman tuotolla mitattuna.
Tausta on ratkaiseva. Kun yritys on juuri ennen konkurssia kuvattu erittäin tuottoisaksi, työllistäväksi ja vientikelpoiseksi, tapahtunutta ei voi selittää yhdellä olankohautuksella: yritykset joskus epäonnistuvat. On kysyttävä, mikä muutti tilanteen niin nopeasti — ja miksi valtion toiminta näkyy niin monessa ratkaisevassa kohdassa.
Hautalan yritykset olivat mukana suurissa Irakin-projekteissa. Paikallishistoriallinen aineisto kertoo, että Visellä oli Irakiin liittyvä valtava rakennushanke, jonka arvo laskettiin noin viideksi miljardiksi markaksi, mutta hanke jäi allekirjoittamatta, koska Suomen valtion takuita ei saatu.
Tämä on ensimmäinen keskeinen kohta väitteessä, jonka mukaan yritys ajettiin alas tahallisesti tai ainakin mielivaltaisesti. Valtiontakuu ei ole suurissa vientihankkeissa muodollinen koriste, vaan usein koko rahoitus- ja riskirakenteen edellytys. Jos valtio jättää takaamatta hankkeen, joka olisi voinut pitää yrityksen elinkelpoisena ja vahvistaa Suomen vientiä, päätöksellä on käytännössä kohtalonomistajan paino.
Käänne: sota, rahoituksen katkeaminen ja konkurssiin johtanut paine
Iranin–Irakin sota alkoi syyskuussa 1980. Se loi todellisen riskin Irakiin suuntautuneille projekteille. Tätä ei pidä vähätellä. Sota oli liiketoiminnallinen shokki, ja se vaikeutti varmasti VS-yhtiöiden asemaa.
Mutta sota ei yksin riitä selittämään sitä, miksi yritysryhmä ajautui niin nopeasti konkurssiin — varsinkaan jos sillä oli merkittäviä varoja, osaamista, keskeneräisiä hankkeita ja projektien jatkoarvoa.
Julkisten tietojen mukaan VS-yhtiöitä rahoittaneet Postipankki ja SKOP lopettivat lainanannon lokakuussa 1980 sodan puhjettua. Postipankin rooli on tässä erityisen merkittävä, koska se ei ollut mikä tahansa yksityinen pankki, vaan historiallisesti valtion vahvasti ohjaama ja omistama rahoituslaitos.
Näin valtion vaikutus ei rajoitu vain verottajaan tai vientitakuisiin, vaan ulottuu myös rahoituskanaviin.
Kun valtio ei anna takuita, valtioon kytkeytynyt rahoituslaitos vetäytyy ja verottaja hakee konkurssia, kyse ei enää muistuta yhden markkinariskin realisoitumista. Se muistuttaa ketjua, jossa julkisen vallan eri osat — aktiivisesti tai passiivisesti — sulkevat yritykseltä kaikki ulospääsytiet.
Verottajan konkurssihakemus: valtion ratkaiseva isku
VS-yhtiöiden konkurssin kannalta olennaisin viranomaisteko oli verottajan toiminta. Julkisten tietojen mukaan Vesi-Seppo, Vise ja VS-Kone asetettiin konkurssiin verottajan vaatimuksesta 3. huhtikuuta 1981, ja VS-Group asetettiin konkurssiin saman vuoden kesäkuussa. Samassa kokonaisuudessa myös Seppo Hautala asetettiin henkilökohtaiseen konkurssiin.
Tämä on viranomaisvallan käytön ydin. Verottaja ei ollut sivustakatsoja, vaan konkurssiin johtaneen oikeudellisen prosessin käynnistäjä.
Konkurssi on muodollisesti laillinen menettely, mutta pelkkä laillisuus ei vielä kerro, oliko vallankäyttö kohtuullista, suhteellista tai kansantaloudellisesti järkevää. Varsinkin jos yrityksellä oli todellista projektipotentiaalia, varallisuutta ja mahdollisuus järjestelyihin, verottajan aggressiivinen konkurssilinja näyttäytyy raskaana julkisena pakkokeinona.
Tässä on tärkeää erottaa kaksi asiaa toisistaan. On eri asia todeta, että verottajalla oli muodollinen oikeus hakea konkurssia, ja aivan eri asia arvioida, oliko konkurssihakemus kokonaisuuden kannalta perusteltu, oikeasuhtainen tai rehelliseen saneeraukseen nähden viimeinen keino.
Juuri näissä kysymyksissä syntyy mielivallan epäily.
Tahallisen alasajon väite: miksi se ei ole tuulesta temmattu
Tahallisen alasajon väitteelle löytyy julkisista lähteistä useita viitteitä. Tärkein niistä liittyy Kauko Parkkisen kirjaan Laillinen murha: Visen taru ja tuho. Kansalliskirjaston ja Finnan tiedot vahvistavat, että kirja julkaistiin alun perin vuonna 1984 ja että siitä on myöhemmin otettu uusia painoksia.
Kirjan esittelyissä tapaus kuvataan poikkeuksellisen jyrkästi. Teosta on luonnehdittu kertomukseksi Seppo Hautalan elämäntyön tuhoamisesta, ja VS-yhtiöiden konkurssia on pidetty Suomen oloissa sekä ainutlaatuisena että kansantaloudellisesti typeränä.
Vakavin väite koskee sitä, että rahoittajien ja Lohja Oy:n välillä olisi ollut etukäteinen järjestely Visen ajamisesta konkurssiin ja omaisuuden jakamisesta. Tämä väite on niin painava, ettei sitä pidä esittää oikeudellisesti lopullisesti todistettuna ilman alkuperäistä pöytäkirjaa.
Mutta sitä ei myöskään voi sivuuttaa, koska se on ollut keskeinen osa koko VS-yhtiöiden jälkikeskustelua. Jos tällainen pöytäkirja on olemassa ja jos sen sisältö vastaa kuvattua, tapaus muuttuisi ratkaisevasti: silloin kyse ei olisi vain epäonnistuneesta rahoitusratkaisusta, vaan suunnitelmallisesta alasajosta, jossa konkurssi olisi ollut väline eikä seuraus.
Tahallisuutta tukee myös se, mitä konkurssin jälkeen tapahtui. Julkisissa lähteissä todetaan, että VS-yhtiöiden keskeneräiset Irakin-urakat siirtyivät Lohja Oy:lle.
Jos yrityksen liiketoiminta, projektit tai markkina-asema siirtyvät konkurssin jälkeen toiselle toimijalle, herää väistämättä kysymys: oliko konkurssi välttämätön, vai oliko se keino siirtää taloudellinen hyöty pois alkuperäiseltä yrittäjältä?
Viranomaisen mielivalta: kun oikeudellinen muoto peittää kohtuuttoman lopputuloksen
Viranomaisen mielivalta ei aina näytä laittomalta käskyltä. Usein se näyttäytyy sarjana muodollisesti perusteltuja päätöksiä, jotka yhdessä tuottavat kohtuuttoman lopputuloksen.
VS-yhtiöiden tapauksessa tällainen ketju voidaan hahmottaa seuraavasti: ensin vientihankkeet edellyttivät valtion tukea tai takuita, mutta ratkaisevia takuita ei saatu. Sen jälkeen rahoitus katkesi tilanteessa, jossa valtioon kytkeytynyt Postipankki oli mukana rahoittajapuolella. Lopuksi verottaja käytti raskainta käytettävissä olevaa keinoa ja haki yhtiöt konkurssiin.
Tämän jälkeen hankkeet ja taloudellinen mahdollisuus eivät kadonneet maailmasta, vaan niitä päätyi muille toimijoille.
Juuri tällaisessa asetelmassa viranomaisvallan kohtuullisuus on arvioitava muutakin kuin pykälien kautta. Jos valtio voi ensin jättää vientiyrityksen ilman välttämättömiä takuita, sen jälkeen olla mukana rahoituksen sulkeutumisessa ja lopuksi verottajan kautta hakea yrityksen konkurssiin, yrittäjän oikeusturva jää heikoksi.
Näennäisesti jokainen yksittäinen päätös voidaan selittää erikseen. Kokonaisuutena ne voivat silti muodostaa alasajon.
Liisa Mariapori, sananvapaus ja verottajan arvostelun vaientaminen
Tätä taustaa vasten myös Liisa Mariaporin tapaus saa erityistä merkitystä. Alpo Ylitalo kirjoitti aikanaan otsikolla Sananvapaus voitti: EIT tuomitsi valtion korvauksiin, ja liitti Mariaporin tapauksen laajempaan verottajan vallankäytön arvosteluun.
Tapauksen merkitys VS-yhtiöiden kannalta on siinä, että se osoittaa, ettei epäily verottajan kovakouraisesta tai mielivaltaisesta toiminnasta jäänyt yksittäisen yrittäjän katkeruudeksi, vaan nousi laajempaan julkiseen ja oikeudelliseen keskusteluun.
Mariapori julkaisi vuonna 1998 kirjan Verottaja tappolinjalla, jossa hän arvosteli verotarkastajien toimintaa. Asiasta seurasi oikeudellinen prosessi, jossa kirjan kappaleet ja valmistusaineisto määrättiin menetettäviksi valtiolle. Raahen käräjäoikeus määräsi kirjan tuhottavaksi.
Raahen käräjäoikeus määräsi kirjan tuhottavaksi
Mariapori tunnettiin juuri siitä väitteestä, että verottaja ajoi yrityksiä tietoisesti konkurssiin.
Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisussa Mariapori v. Finland todettiin, että Suomen menettely loukkasi Mariaporin oikeuksia. Tapauksen ydin liittyi sananvapauteen ja oikeudenkäynnin kestoon.
Oikeudellinen perusperiaate oli selvä: viranomaisten ja julkista valtaa käyttävien henkilöiden arvostelun suoja on demokraattisessa yhteiskunnassa poikkeuksellisen tärkeä.
Mariaporin tapaus ei sinänsä todista VS-yhtiöiden konkurssin tahallisuutta. Se kuitenkin tukee laajempaa tulkintaa: verottajan vallankäytön arvostelu oli Suomessa niin arka aihe, että sitä vastaan käytettiin rikosoikeudellisia ja omaisuuteen kohdistuvia keinoja.
Kun tällainen ilmapiiri yhdistetään VS-yhtiöiden konkurssin epäselvyyksiin, syntyy vakava kysymys siitä, kuinka tehokkaasti yrittäjä ylipäätään pystyi puolustautumaan viranomaiskoneistoa vastaan.
Miksi VS-yhtiöiden tapaus on esimerkki vallan vääristymästä
VS-yhtiöiden tapauksessa olennaista ei ole vain se, mitä yksi viranomainen teki. Olennaista on eri vallankäyttäjien yhteisvaikutus.
Yrittäjä oli riippuvainen valtion vientitakuista. Yritys oli riippuvainen pankeista, joista yksi oli valtioon kytkeytynyt. Yrityksen maksukykyyn vaikutti kansainvälinen kriisi, johon se ei itse voinut vaikuttaa. Sen jälkeen valtion veroviranomainen käytti konkurssihakemusta. Samalla suuret kotimaiset toimijat olivat asemassa, jossa ne saattoivat hyötyä hankkeiden siirtymisestä.
Tämä on klassinen epäsymmetrisen vallankäytön tilanne. Toisella puolella oli yrittäjä ja hänen yritysryhmänsä. Toisella puolella olivat rahoittajat, viranomaiset, valtio ja suuret yhtiöt.
Vaikka jokainen päätös olisi paperilla tehty toimivallan rajoissa, kokonaisvaikutus oli Hautalan elämäntyön tuhoutuminen.
Siksi VS-yhtiöiden konkurssi voidaan perustellusti nähdä tapauksena, jossa viranomaisvalta ei toiminut neutraalina oikeudenmukaisuuden välineenä, vaan osana painetta, joka vei yrityksen konkurssiin.
Tällaisessa tapauksessa valtion mielivallan tunnusmerkki ei välttämättä ole yksittäinen laiton teko, vaan se, että julkista valtaa käytetään tavalla, joka estää kohtuullisen ratkaisun, suosii vahvempia toimijoita ja jättää yrittäjän ilman todellista suojaa.
Seuraukset: yrittäjän, työntekijöiden ja kansantalouden tappio
VS-yhtiöiden kaatumisen seuraukset olivat monitasoiset.
Ensinnäkin Seppo Hautala menetti elämäntyönsä. Yritykset, joita hän oli rakentanut 1960-luvun lopulta lähtien, tuhoutuivat muutamassa kuukaudessa. Henkilökohtainen konkurssi teki tapauksesta vielä raskaamman: kyse ei ollut vain yhtiöiden lopettamisesta, vaan yrittäjän henkilökohtaisesta murskaamisesta.
Toiseksi työntekijät ja suomalainen rakennusvienti menettivät merkittävän toimijan. Kun yhtiöiden työllistävä vaikutus oli huomattava ja niiden kansainvälinen markkina-asema oli kehittynyt nopeasti, konkurssi ei ollut vain yksityinen tragedia. Se oli myös teollisuus- ja vientipoliittinen epäonnistuminen.
Kolmanneksi tapaus heikensi luottamusta viranomaisiin. Kun yrittäjälle syntyy kuva, että valtio voi ensin evätä ratkaisevan tuen, sitten osallistua rahoituksen sulkeutumiseen ja lopuksi hakea konkurssia, luottamus oikeusvaltioon horjuu.
Oikeusvaltiossa yrittäjän pitäisi voida luottaa siihen, ettei viranomaisen tarkoitus ole tuhota elinkelpoista toimintaa, vaan toimia suhteellisesti, ennakoitavasti ja puolueettomasti.
Neljänneksi tapaus osoittaa, miten vaarallista on, jos verottajasta tulee yritystoiminnan tosiasiallinen teloittaja. Verottajalla on oltava keinot periä saatavia, mutta näiden keinojen käyttämisessä pitäisi huomioida elinkelpoisuus, työllisyys, kokonaisvarallisuus ja saneerausmahdollisuudet.
Jos konkurssia käytetään liian nopeasti tai valikoivasti, verotusvalta muuttuu taloudellisen vallankäytön aseeksi.
Johtopäätös: VS-yhtiöiden konkurssi vaatii kriittisen tulkinnan
VS-yhtiöiden tapausta ei ole rehellistä kuitata vain epäonnistuneena liiketoimintana. Julkisista lähteistä piirtyy kuva yritysryhmästä, joka nousi nopeasti, työllisti paljon, oli mukana suurissa vientihankkeissa ja jonka kaatumisen ratkaisevissa vaiheissa valtion tai valtioon kytkeytyneiden toimijoiden rooli oli keskeinen.
Vahvin asiakirjallinen näyttö tahallisesta alasajosta edellyttäisi yhä alkuperäisten konkurssiasiakirjojen, pankkien pöytäkirjojen, vientitakuupäätösten ja Parkkisen kirjassa mainittujen dokumenttien tarkastamista. Silti jo nyt voidaan perustellusti sanoa, että tapauksessa on vakavia tahalliseen ja mielivaltaiseen vallankäyttöön viittaavia piirteitä.
VS-yhtiöiden kohtalo näyttää kokonaisuutena tältä: suomalainen vientiyritys nousi nopeasti kansainväliseen sarjaan, mutta joutui tilanteeseen, jossa valtiontakuiden puuttuminen, rahoituksen katkeaminen, verottajan konkurssihakemus ja suurten toimijoiden intressit osuivat samaan hetkeen.
Lopputulos oli yrittäjän elämäntyön tuho, työpaikkojen menetys ja vientipotentiaalin siirtyminen pois alkuperäiseltä rakentajalta.
Siksi VS-yhtiöiden tapaus on yhä tärkeä. Se muistuttaa, että viranomaisvalta ei ole vaarallista vain silloin, kun se rikkoo lakia avoimesti. Se on vaarallista myös silloin, kun se toimii lain muodon sisällä mutta käyttää valtaa tavalla, joka tuottaa kohtuuttoman, valikoivan ja peruuttamattoman seurauksen.
Juuri tästä syystä Seppo Hautalan ja VS-yhtiöiden konkurssi on syytä nähdä yhtenä vakavimmista esimerkeistä suomalaisen yrittäjän ja valtiollisen vallankäytön törmäyksestä.
