Sisällysluettelo
Mitä tapahtui?
Ulkopoliittisen instituutin (UPI) tapa palkata tasavallan presidentin poika Oliver Stubb kesäharjoittelijaksi on pieni tapaus rahamäärissä, mutta suuri siinä, mitä se paljastaa julkisen sektorin suhteesta kansaan. Se, että instituutti ensin muokkasi käytäntöjään ja viestintäänsä – ja sitten ajautui puolustamaan valintaansa – näyttää, miten verovaroilla ylläpidetty organisaatio käyttää resursseja suojatakseen itseään omistajiltaan, kansalaisilta. Se on absurdia ja röyhkeää, ja valitettavasti juuri tätä kutsutaan Suomessa “maan tavaksi”.
Rinkien ja kaverisuhteiden varaan rakennettu järjestelmä
Suomen julkisen sektorin ongelma ei rajoitu yksittäisiin harjoittelijavalintoihin. Yhtä lailla hankintakäytännöissä näkyy sama kulttuuri: päätöksiä ja hankintamenetelyitä tehdään usein poliittisten tai henkilökohtaisten sidosten kautta. Hankinta asetellaan tietylle toimijalle sopivaksi, jopa mahdottomaksi muille.
Kun virkamies tai poliitikko siirtyy yksityiselle sektorille – esimerkiksi viestintä- tai konsulttitaloon – hänestä tulee luonnollinen “luottohankkija” vanhoille työtovereilleen julkisella puolella. Näin muodostuu rinkejä, joissa rahaa kiertää entisten työkavereiden ja tuttujen välillä.
Lopputulos on kansalaiselle sama: varoja käytetään kuin sisäisen klubin pelikassaa, ei tehokkaasti ja avoimesti. Julkisella sektorilla ei useinkaan kilpailuteta tiukasti, vaan selitetään, että “tämä kumppani tunnetaan ja hänellä on kokemusta”. Käytännössä tämä on poliittista tai henkilökohtaista protektionismia – ja se on syy siihen, miksi monilla toimialoilla samat toimistot voittavat tarjouskilpailut vuodesta toiseen.
Tätä ilmiötä voimistaa myös lainsäädännön tihentyminen. Kun lakeja ja sääntöjä säädetään kiihtyvään tahtiin, se luo jatkuvaa kysyntää juuri näille ulkoisille toimijoille: juristeille, viestintätoimistoille ja konsulttiyhtiöille. Monelle tämä ei ole ongelma vaan hyvää liiketoimintaa, ja siksi intressi läpinäkyvyyteen tai todelliseen kilpailuun on heikko. Näin muodostuu rakenteellinen kierros: julkinen sektori tuottaa sääntöjä ja kriisejä, jotka luovat markkinan, jonka hyödyntäjinä ovat usein ne, jotka tuntevat päätöksentekijät henkilökohtaisesti.
Tämä ei ole poikkeus, vaan koko kuvan ydin. Suomen julkinen sektori on vuosikymmenien aikana rakentanut itsestään itseään ruokkivan järjestelmän, jossa kansalainen on maksaja mutta ei koskaan todellinen omistaja.
Faktat
- Valinta: 21-vuotias Oliver Stubb valittiin UPIin harjoitteluun 59 hakijan joukosta; hän oli viidestä haastatellusta nuorin ja opinnoissaan alkuvaiheessa. Ylen asiakirjojen mukaan hänen koulutustaustansa ja kokemuksensa poikkesivat selvästi aiempien harjoittelijoiden profiileista.
- Sääntöjen muuttaminen: UPI muutti alkuvuonna 2025 linjaustaan, mikä mahdollisti Stubbin valinnan, vaikka aiemmin EU:n ulkopuolella opiskelevien hakijoiden mahdollisuuksia oli rajattu. Hakijoille annetut ohjeet erosivat toisistaan, mikä heikensi prosessin läpinäkyvyyttä.
- Kantelut: Valinnasta on tehty yli kymmenen kantelua eduskunnan oikeusasiamiehelle ja oikeuskanslerille. KRP:n esiselvityksen mukaan rikosta ei kuitenkaan ollut syytä epäillä.
- Kesto: Kyse oli kolmen kuukauden mittaisesta kesäharjoittelusta, joka on jo päättynyt.
- Kulut: Harjoittelijan palkkaa tai työsuhteen kokonaiskuluja ei ole avattu julkisesti kokonaan. UPI on käyttänyt 10667 euroa kriisiviestintään tapauksen johdosta ja sen lisäksi suuria määriä työaikaa, mistä kansalaiset maksavat joka sekunnista valtavia määriä.
Miksi tämä ei ole yksittäinen virhe
Tapaus paljastaa laajemman rakenteellisen ongelman. Kun kohu syntyy, energia ja varat ohjataan organisaation maineen varjelemiseen – ei sen perustehtävän hoitamiseen tai kansalaisten luottamuksen vahvistamiseen.
- Vastuu hajoaa, maine keskittyy. Useampi päättää, mutta kukaan ei kanna henkilökohtaista vastuuta.
- Budjetin logiikka. Julkinen raha ei ole markkinoilta ansaittua, vaan verotuloa, eikä sen käytössä ole todellisia henkilökohtaisia vastuita. Se tekee kulujen valvonnasta löyhää ja vääristää kannustimia.
- Kulttuuri. “Maan tapa” on hyväksyä, että sääntöjä venytetään, ohjeita muokataan ja perustelut jäävät ympäripyöreiksi, kunhan organisaatio selviää myrskystä ehjin nahoin.
Kansan rahoilla kansaa vastaan
Absurdia on se, että instituutio, jonka pitäisi olla tilivelvollinen kansalle, käyttää varoja suojatakseen itseään juuri kansan arvostelulta. Tämä kääntää koko vastuusuhteen päälaelleen: kansalaiset maksavat, mutta eivät saa nähdä, mihin rahat tarkalleen menevät.
- Epäsymmetrinen läpinäkyvyys: Kun sääntöjä muutetaan valinnan helpottamiseksi, perustelut ovat epämääräisiä. Kun kansalaiset pyytävät tietoja palkoista tai laskuista, vastaukset ovat niukkoja tai hitaita.
- Poikkeuksista normi: Yksikin räätälöity ohje riittää murentamaan tasavertaisuuden periaatteen.
- Kriisin hallinta tärkeämpää kuin periaatteet: Viestintä ja imagon suojaaminen ohittavat läpinäkyvyyden ja vastuullisuuden.
Miten “maan tapa” murretaan
- Julkinen rekryloki: Hakukriteerit, poikkeukset, pisteytykset ja valintaperusteet julkaistaan automaattisesti.
- Poikkeusohje = hälytys: Yksikin erityisohje hakijalle liputetaan julkisesti ennen päätöstä.
- Kulunäkymä: Kaikki yli 2 000 € sopimukset julkaistaan avoimena: toimittaja, kesto, sisältö, hinta.
- Vastuu henkilöityy: Johtotason palkka ja ura kytketään mitattavaan läpinäkyvyysindeksiin.
Loppusanat
UPI–Stubb -episodi ei ole vain yksittäinen kömmähdys. Se on oire syvemmästä kulttuurista, jossa julkinen sektori on tottunut käyttämään verovaroja suojaamaan itseään siltä samalta kansalta, jonka varoilla se elää. Tämä on järjestelmä, jota on vuosikymmenet pidetty yllä “maan tapana”. Jos Suomella on aikomus olla todellinen oikeusvaltio, tämä tapa on pakko purkaa – kokonaan.
