Sisällysluettelo
Ei pidä. Sinuun piikitetään turvaa huumeena, jonka ainoa tavoite on riippuvaisuus.
Pelko on hyödyllinen lyhyessä, todellisessa vaaratilanteessa. Jatkuvana olotilana se on huono neuvonantaja, huono elämäntapa ja vallalle poikkeuksellisen käyttökelpoinen tunnetila. Maailman terveysjärjestö WHO varoittaa suoraan, että pitkittynyt stressi heikentää toimintakykyä, pahentaa mielenterveyden oireita ja että liiallinen uutisseuranta voi lisätä stressiä entisestään. Psykologinen tutkimus puolestaan osoittaa, että pelkoviestit vaikuttavat ihmisten asenteisiin ja käyttäytymiseen erityisen tehokkaasti silloin, kun niiden rinnalle annetaan yksinkertainen, auktoriteetin suosittelema ratkaisu.
Juuri tässä on ongelman ydin. Pelko ei ole vallalle vain riski, vaan myös resurssi. Peloissaan oleva ihminen sietää enemmän, kyselee vähemmän ja hyväksyy helpommin sen, että jokin asia “on nyt välttämätöntä”. Valtion ei tarvitse sepittää jokaista uhkaa tyhjästä. Riittää, että todellisia uhkia kehystetään tavalla, joka pitää kansalaisen jatkuvassa varuillaan olemisen tilassa ja ohjaa hänet katsomaan samaan suuntaan: ylöspäin, kohti auktoriteettia. OECD:n julkaisut tekevät tämän näkyväksi lähes byrokraattisella rehellisyydellä: hallitukset käyttävät käyttäytymistieteitä, kohdennettua viestintää, big data -analytiikkaa ja “luotettuja sanansaattajia” politiikan toteuttamiseen ja viestinnän vaikuttavuuden parantamiseen.
Tätä ei tarvitse kutsua salaliitoksi nähdäkseen, mitä se on. Kyse on suunnitelmallisesta käyttäytymisen ohjauksesta. Se on hienostuneempaa kuin vanhanaikainen propaganda, mutta juuri siksi tehokkaampaa. Vanha propaganda huusi. Uusi propaganda sanoo, että tämä kaikki tehdään sinun turvallisuutesi vuoksi, tieteeseen nojaten, käyttäytymistieteellisesti hienosäädettynä ja oikealla kohderyhmällä testattuna.
Pelko toimii, koska se ohittaa hitaan järjen
Ihminen ei useinkaan tee päätöksiä puhtaasti järjellä. Hän tekee ne paineen alla, sosiaalisen signaalin keskellä ja sen mukaan, mikä tuntuu välittömästi turvalliselta. Pelko kaventaa ajattelua. Se ohjaa huomiota uhkaan, lyhentää aikahorisonttia ja nostaa halun etsiä nopea poistumistie. Kun poliittinen järjestelmä tarjoaa tämän poistumistien itse, syntyy vahva psykologinen kytkentä: uhka ja ratkaisija alkavat esiintyä samassa paketissa. Pandemia-aikaa koskeva tutkimus osoitti, että pelko lisäsi sääntöjen noudattamista ja oli yhteydessä myös luottamukseen hallitusta kohtaan. Se on vallankäytölle ihanteellinen yhdistelmä.
Tässä mielessä valtion kannalta hyödyllisin kansalainen ei ole rohkea eikä itsenäinen vaan pysyvästi varovainen. Hän ei välttämättä edes pidä itseään pelokkaana. Hän pitää itseään vastuullisena. Hän seuraa ohjeita, koska “tilanne on vakava”. Hän hyväksyy lisäverot, lisävalvonnan, lisäsääntelyn ja lisäbyrokratian, koska hänet on opetettu ajattelemaan, että jokainen uusi kerros ostaa hieman lisää turvaa. Juuri tästä alkaa riippuvuus.
Valtio ei tarvitse salaseuraa, jos järjestelmä palkitsee saman lopputuloksen
Usein puhutaan ikään kuin vallan manipulointi edellyttäisi pimeää huonetta, jossa joku suunnittelee kansan harhauttamista. Todellisuudessa sitä ei tarvita. Riittää, että järjestelmä palkitsee ne, jotka osaavat kuvata riskin dramaattisesti, tarjota siihen keskitetyn ratkaisun ja perustella ratkaisun uusilla resursseilla. Virkamies saa näkyvyyttä, ministeri saa roolin, media saa draamaa, asiantuntija saa tilaa, ja kansalainen saa tunteen, että joku pitää ohjaksista kiinni. Kukaan ei ehkä koe valehtelevansa. Silti kokonaisuus siirtää valtaa ylöspäin.
Tämä on syy siihen, miksi pelon politiikka on niin sitkeää. Se ei ole vain viestintätekniikka vaan hallintatekniikka. Ihminen saadaan hyväksymään enemmän, koska hänelle tehdään näkyväksi ennen kaikkea se, mitä voi tapahtua, jos hän ei hyväksy. Pelko on tehokas, koska se muuttaa vastarinnan riskiksi.
Kymmenen tapaa ohjata pelolla
1. Uhan jatkuva toistaminen
Kun samaa uhkaa toistetaan riittävän usein, mieli alkaa arvioida sen suuremmaksi ja läheisemmäksi kuin se ehkä onkaan. Tämä on saavutettavuusheuristiikkaa käytännössä: se, mikä näkyy jatkuvasti, tuntuu todennäköisemmältä. Siksi kriisikehys on vallalle hyödyllinen. Yksittäinen varoitus voi olla perusteltu. Pysyvä varoitustila muuttaa ihmisen sisäisen maiseman.
2. Pelon sitominen yhteen hyväksyttyyn ratkaisuun
Pelko yksin lamaannuttaa. Pelko yhdessä auktoriteetin tarjoaman poistumistien kanssa ohjaa. Siksi tehokkain viesti kuuluu: uhka on vakava, mutta näin toimimalla olet turvassa. Tämä malli on niin toimiva, että sen vaikutus on dokumentoitu vuosikymmenten meta-analyyseissa.
3. Mittarit, käyrät ja hälytysasteet
Kun uhka saa värikoodit, kojelaudat, tasoluokitukset ja jatkuvasti päivittyvät käyrät, se muuttuu psykologisesti konkreettiseksi. Data voi auttaa ymmärtämään. Se voi myös pitää ihmisen jatkuvassa valppaudessa. Mittarista tulee arjen tunneilmaston säätelijä. OECD:n julkisen viestinnän raportit puhuvat aivan avoimesti analytiikan ja datan hyödyntämisestä viestinnän kohdentamisessa.
4. “Luotetut sanansaattajat”
Valtio ei aina puhu itse. Ekspertit ja asiantuntijat tuodaan usein mukaan propagandaan. Valtio puhuu niiden kautta, joita ihmiset valmiiksi pitävät luotettavina: lääkärin, opettajan, paikallisen vaikuttajan, järjestön, median tai “riippumattoman asiantuntijan”. OECD kuvaa tämän suoraan modernin julkisen viestinnän keinona. Psykologisesti vaikutus on yksinkertainen: epäily madaltuu, kun viesti ei näytä vallalta vaan yhteisöltä.
5. Moraalinen jako vastuullisiin ja vastuuttomiin
Pelkoa vahvistetaan usein moraalisella kehystyksellä. Ei puhuta vain riskistä, vaan siitä, kuka on “vastuullinen” ja kuka “uhka muille”. Tällöin ihminen ei tottele vain pelon vuoksi vaan myös välttääkseen sosiaalisen häpeän. Tämä on tehokasta, koska moni pelkää julkista moraalista leimautumista enemmän kuin itse alkuperäistä uhkaa.
6. Poikkeustilan normalisointi
Poikkeusoloissa siedetään asioita, joita normaalisti pidettäisiin ylimitoitettuina: nopeaa sääntelyä, vahvaa toimeenpanovaltaa, tilapäisiä rajoituksia, uusia valvontamekanismeja. Ongelma ei ole aina se, että poikkeustoimia käytetään, vaan se, että niiden logiikka jää elämään kriisin jälkeenkin. Pelko tekee väliaikaisesta hyväksyttävää. Hallinto tekee siitä pysyvää.
7. Käyttäytymistieteellinen “tuuppaus”
Kun valtio käyttää käyttäytymistieteitä, tarkoitus ei ole vain tiedottaa vaan vaikuttaa. OECD on koonnut satoja esimerkkejä siitä, miten näitä menetelmiä sovelletaan veroihin, koulutukseen, terveyteen, työmarkkinoihin, energiapolitiikkaan ja julkisiin palveluihin. Tämä ei ole vahinko. Se on nimenomaan suunniteltua.
8. Vastuun hajauttaminen niin, ettei kukaan kanna sitä kokonaan
Kun päätös jaetaan komitealle, virastolle, ohjeistolle, tietomallille, riskiprotokollalle ja suositukselle, yksittäinen ihminen voi aina sanoa toimineensa vain järjestelmän mukaan. Tämä on vallan kannalta täydellinen asetelma: kansalainen kokee auktoriteetin, mutta auktoriteetti itse hajoaa niin monen välikerroksen taakse, ettei kukaan enää tunnu täysin vastuulliselta.
9. Riippuvuuden kasvattaminen turvallisuuden nimissä
Kun jokaiseen epävarmuuteen tarjotaan vastaukseksi uusi etuus, uusi tuki, uusi sääntö, uusi kompensaatio tai uusi viranomainen, ihminen oppii vähitellen katsomaan ongelmien ratkaisua aina ulospäin. Tämä on passivoivaa. Se heikentää omaa toimijuutta juuri siksi, että se on usein paketoitu huolenpidoksi. Pelko ei silloin enää vain ohjaa käyttäytymistä. Se kasvattaa riippuvuutta.
10. Verotuksen sitominen turvaan
Tämä on ehkä kaikkein tehokkain keino. Kansalaiselle kerrotaan, että korkea verotus on turvan hinta. Ajatus on psykologisesti voimakas, koska turva on perustarve. Ongelma alkaa silloin, kun veroaste nousee erittäin korkeaksi, julkinen koneisto paisuu, mutta järjestelmä ei silti kykene rahoittamaan itseään ilman jatkuvaa alijäämää. Silloin kansalainen ei enää osta vain turvaa. Hän rahoittaa myös rakenteen, joka on oppinut perustelemaan oman kokonsa turvalla.
Turvan hinta Suomessa
Suomessa verojen ja pakollisten sosiaaliturvamaksujen suhde bruttokansantuotteeseen oli vuonna 2024 noin 42 prosenttia, kun OECD:n vuoden 2023 keskiarvo oli 33,9 prosenttia. Samana vuonna Suomen julkisyhteisöjen alijäämä nousi lähes 12,5 miljardiin euroon. OECD:n mukaan Suomen julkiset menot olivat vuonna 2023 jo 55,9 prosenttia BKT:sta, ja tuoreemmat tiedot osoittavat menojen nousseen vuonna 2024 noin 57,5–57,7 prosenttiin. Tämä ei ole pieni valtio, joka pyytää kansalaiselta vähän ja tekee paljon. Tämä on hyvin suuri valtio, joka pyytää paljon ja silti velkaantuu nopeasti.
On myös syytä olla täsmällinen. Viralliset tilit eivät tue väitettä, että “suurin osa verovaroista” menisi kirjaimellisesti pelkkään tempputyöllistämiseen. Tilastokeskuksen mukaan vuoden 2024 menokasvua selittivät erityisesti sosiaaliturva, eläkkeet, puolustus ja velanhoito. Mutta tämä ei vapauta järjestelmää kritiikistä. Päinvastoin. Jos veroaste on näin korkea, menot näin suuret ja alijäämä silti näin syvä, ongelma on rakenteessa: järjestelmä on joko liian kallis, liian jäykkä tai molempia. Kriittisempi huomio on siis tämä: rahat eivät ehkä katoa yhteen mustaan aukkoon, mutta ne kulkevat järjestelmän läpi niin monen pysyvän kerroksen läpi, että korkea verotus ei enää takaa keveyttä, nopeutta eikä selkeää vastuuta.
OECD:n Suomesta tehty niin sanottu maahuomio tuo esiin vielä yhden paljastavan yksityiskohdan: Suomi tekee menokatsauksia vain ajoittain, kun taas enemmistö OECD-maista tekee niitä vuosittain. Toisin sanoen korkeaa vero- ja menotasoa ei edes seulota jatkuvasti yhtä tiukasti kuin voisi. Turvan hintaa nostetaan, mutta itse turvakoneiston kustannuskuria tarkastellaan vain jaksottaisesti.
Suomen julkinen sektori on suuri myös työvoimana
OECD:n mukaan Suomessa yleisen hallinnon työllisyys oli vuonna 2023 noin 25,2 prosenttia kaikesta työllisyydestä. Se on yksi OECD:n korkeimmista luvuista; vain muutamat maat ovat tätä ylempänä. OECD-keskiarvo oli 18,4 prosenttia. Japanissa vastaava osuus on OECD:n mukaan alle 10 prosenttia. Tämä ei tarkoita, että kaikki Suomessa julkisella puolella työskentelevät olisivat tarpeettomia. Tietenkään eivät ole. Se tarkoittaa jotakin toista ja rakenteellisesti tärkeämpää: suomalainen yhteiskunta on rakentanut hyvin suuren osan työelämästään julkisen koneiston ja julkisesti rahoitettujen toimintojen ympärille. Kun rakenne on näin suuri, sillä on myös vahva itsesuojeluvaisto.
Tästä seuraa poliittinen paradoksi. Kun julkinen rakenne kasvaa, yhä useamman toimeentulo, ura, asema ja vaikutusvalta riippuvat sen säilymisestä tai laajenemisesta. Silloin jokainen kriisi, jokainen uhka ja jokainen turvallisuuspuhe muuttuu myös resurssikysymykseksi. Tämä ei vaadi ketään juonimaan. Riittää, että järjestelmä palkitsee laajentumisen ja tekee supistamisesta poliittisesti tuskallista.
Suomen julkinen sektori suojelee itse omaa olemassaoloaan
Sveitsi näyttää, että pienempi valtio ei automaattisesti tarkoita heikompaa turvaa
Vertailu Sveitsiin on hyödyllinen juuri siksi, että se ei ole “yövartijavaltio” vaan vakaa, vauras ja korkean luottamuksen maa. OECD:n mukaan Sveitsin julkiset menot olivat vuonna 2023 noin 33,2 prosenttia BKT:sta, ja samaan aikaan maa teki 0,2 prosentin ylijäämän. Luottamus kansalliseen hallitukseen oli 62 prosenttia, eli selvästi Suomea korkeampi, ja 81 prosenttia ilmoitti olevansa tyytyväinen käyttämiinsä hallinnollisiin palveluihin. Sveitsin valtio ei siis ole pieni siksi, että se olisi romahtanut. Se on kevyempi, ja samalla se näyttää monessa mittarissa toimivan.
Ero ei ole vain numerossa vaan rakenteessa. Sveitsin virallisen kuvauksen mukaan valta on jaettu kolmen tason kesken: liittovaltio, kantonit ja kunnat. Kunnille ja kantoneille jätetään mahdollisimman paljon valtaa, ja toimivaltaa siirretään ylöspäin vain silloin, kun se on välttämätöntä. Lisäksi kansalaiset äänestävät useita kertoja vuodessa konkreettisista asioista ja voivat pakottaa lainsäädäntöä kansanäänestykseen. Tämä ei tee Sveitsistä täydellistä, mutta se tekee yhdestä asiasta vaikeampaa: hallinnon jatkuvasta paisumisesta ilman, että kansalainen joutuu ottamaan siihen kantaa.
Sveitsin terveydenhuolto on toinen kiinnostava esimerkki. Perusvakuutus on pakollinen, mutta sen tarjoavat viranomaisten hyväksymät, voittoa tavoittelemattomat vakuuttajat. Valtio valvoo, määrittää kehyksen ja tukee pienituloisia, mutta ei itse järjestä kaikkea yhden suuren julkisen koneiston kautta. Kaikesta tästä voi olla montaa mieltä. Olennaista on vain huomata, että “turva” ei kaikkialla tarkoita samaa kuin Suomessa: korkeaa verotasoa, erittäin suurta julkista kulutusta ja laajaa julkista työvoimaa.
Japani näyttää, että universaalius ei automaattisesti vaadi jättivaltiota
Japani on hyvä vastapaino toisesta syystä. Se on vanha yhteiskunta, jossa ikääntyminen on Suomeakin raskaampi rakenteellinen rasite. Siitä huolimatta OECD:n mukaan Japanin julkiset menot olivat vuonna 2023 noin 40,6 prosenttia BKT:sta – selvästi Suomen tasoa alemmat – ja yleisen hallinnon työllisyys jäi alle 10 prosenttiin kaikesta työllisyydestä. Silti OECD:n terveysvertailun mukaan koko väestö on Japanissa peruspalvelujen piirissä, 85 prosenttia terveysmenoista katetaan pakollisen ennakkomaksujärjestelmän kautta, ja 80 prosenttia ihmisistä kertoo olevansa tyytyväinen laadukkaan terveydenhuollon saatavuuteen.
Japani ei tietenkään ole yksinkertainen malli Suomelle. Se on oman historiansa, väestörakenteensa ja kulttuurinsa maa. Mutta se osoittaa jotakin olennaista: universaalit palvelut eivät automaattisesti vaadi pohjoismaisen mittaluokan julkista työvoimaa. Myös toinen malli on mahdollinen – sellainen, jossa kattavuus säilyy, mutta järjestelmä ei kasva yhtä suureksi työnantajaksi ja menokoneistoksi.
Miten asiat tehdään toisin – ja miksi sillä on merkitystä
Sveitsissä valtaa pidetään lähempänä kansalaista, ja ylöspäin siirtämisen kynnys on korkeampi. Japanissa taas universaali kattavuus yhdistyy kevyempään julkiseen työllisyyteen ja toisenlaiseen rahoitusrakenteeseen. Kumpikaan maa ei todista, että “valtio on turha”. Ne todistavat jotain toista: korkea turvallisuuden taso, korkea luottamus tai palvelujen saatavuus eivät automaattisesti edellytä sitä, että valtio kasvaa yhtä suureksi kuin Suomessa.
Tämä on juuri se kohta, jossa suomalaisen turvaretoriikan pitäisi joutua tiukkaan kuulusteluun. Jos meille kerrotaan vuodesta toiseen, että korkeat verot, laaja julkinen työllisyys ja jatkuvasti laajenevat hallintokerrokset ovat välttämätön hinta sivistyksestä ja turvallisuudesta, silloin vertailu muihin toimiviin maihin on epämukava. Se paljastaa, että kyse ei ole vain välttämättömyydestä. Kyse on myös valinnasta.
Pitääkö siis nojata valtioon?
Sen verran kuin on pakko, mutta ei enempää. Valtion tehtävä on tuottaa järjestystä, oikeusturvaa ja yhteisiä palveluja. Ongelma syntyy, kun valtio alkaa tarjota itseään myös psykologiseksi tukirangaksi jokaiseen epävarmuuteen. Silloin kansalaisesta tulee helposti hallittava, koska hän ei enää vain maksa valtiolle, vaan myös hakee siltä jatkuvasti tunnetta siitä, että maailma pysyy koossa.
Tätä tunnetta ei pidä halveksia. Ihmiset kaipaavat turvaa. Mutta turvan nimissä voi myydä lähes mitä tahansa, jos ostaja on valmiiksi peloissaan. Siksi kansalaisen ensimmäinen velvollisuus ei ehkä ole luottaa enemmän eikä pelätä enemmän.
Ensimmäinen velvollisuus on varoa lainaamasta omaa hermostoaan valtion käyttöön
Lopuksi
Ei tarvitse täyttää kehoa stressihormoneilla eikä nojata valtioon kuin se olisi ainoa mahdollinen suojamuuri. Juuri se on vallalle edullisin yhdistelmä: pelokas ihminen, korkea luottamus, korkea veroaste ja tunne siitä, että ilman keskitettyä koneistoa kaikki romahtaisi.
Suomen ongelma ei ole vain korkea verotus tai suuri julkinen sektori. Suomen ongelma on se, että hyvin suuri ja kallis valtio on onnistunut myymään kokonsa moraalisena välttämättömyytenä. Ja kun tätä kokoa vielä perustellaan turvalla samaan aikaan, kun alijäämä syvenee, velka kasvaa ja rakenteen oma kustannus kuristaa liikkumatilaa, kansalaisella on syy kysyä, ostaako hän enää turvaa vai ennen kaikkea järjestelmää itseään.
Lähdeluettelo:
who.int/news-room/questions-and-answers/item/stress
apa.org/pubs/journals/releases/bul-a0039729.pdf
apa.org/news/press/releases/2015/10/fear-based-appeals
cambridge.org/core/journals/journal-of-public-policy/article/fear-trust-and-compliance-with-covid19-measures-a-study-of-the-mediating-effect-of-trust-in-government-on-the-relationship-between-fear-and-compliance/BC28D769A78B5B83CE06EC015F571029
oecd.org/en/publications/behavioural-insights-and-public-policy_9789264270480-en.html
oecd.org/en/publications/tools-and-ethics-for-applied-behavioural-insights-the-basic-toolkit_9ea76a8f-en.html
oecd.org/en/publications/public-communication-trends-after-covid-19_cb4de393-en.html
stat.fi/en/publication/cm1aquw8709du06w2yx3fs6oo
stat.fi/en/publication/cm1kcmwyf7cab07vwwwlfyjm7
oecd.org/en/publications/government-at-a-glance-2025-country-notes_da3361e1-en/finland_664d6807-en.html
oecd.org/en/publications/government-at-a-glance-2025-country-notes_da3361e1-en/switzerland_997f8b6b-en.html
oecd.org/en/publications/government-at-a-glance-2025-country-notes_da3361e1-en/japan_7667f44b-en.html
oecd.org/en/publications/government-at-a-glance-2025_0efd0bcd-en/full-report/employment-in-general-government_dafcfac5.html
oecd.org/en/about/news/press-releases/2024/11/average-tax-revenues-in-the-oecd-remain-steady-as-spending-pressures-grow.html
aboutswitzerland.eda.admin.ch/en/political-system
aboutswitzerland.eda.admin.ch/en/direct-democracy
bag.admin.ch/en/health-insurance
oecd.org/en/publications/health-at-a-glance-2025_15a55280-en/japan_319bfc39-en.html
