Sisällysluettelo
Kun lakiin kirjattu määräaika ei enää sido: KKO 2026:14
Joskus yksittäinen oikeuden ratkaisu ei ainoastaan ratkaise riitaa tai asiaa. Se muuttaa valtasuhdetta yksilön ja valtion välillä.
KKO 2026:14 on tällainen ratkaisu.
Tapauksen ytimessä on yksinkertainen asetelma:
- Lainsäätäjä säätää määräajan.
- Määräaika kirjataan lakiin.
- Laki viittaa nimenomaisesti toimintaan “mainitussa ajassa”.
- Viranomainen ei toimi tuossa ajassa.
- Korkein oikeus katsoo, ettei määräaika sido viranomaista rikosilmoituksen osalta.
Mielivallan ja oikeusvarmuuden näkökulmasta tämä on poikkeuksellisen vakava kehityskulku.
Mitä lainsäätäjä sääti
Veronkorotuslain 2 §:n 3 momentin rakenne on selkeä:
- Erillinen veronkorotuspäätös on tehtävä viimeistään verotuspäätöstä seuraavan kalenterivuoden loppuun mennessä.
- Jollei toimivaltainen viranomainen ole mainitussa ajassa tehnyt rikosilmoitusta tai saanut tietoa esitutkinnan aloittamisesta.
Ilmaisu “mainitussa ajassa” ei ole tulkinnallinen sivuseikka. Se kytkee rikosilmoituksen samaan määräaikaan.
Rakenteellisesti lainsäätäjä loi kaksikanavaisen järjestelmän:
- Joko veronkorotus määrätään määräajassa,
- Tai asia siirretään rikosprosessiin määräajassa.
Kyseessä on oikeusturvamekanismi.
Sen tarkoitus on estää seuraamusjärjestelmän jääminen roikkumaan ja turvata ennakoitavuus.
Mitä tapahtui käytännössä
Tarkasteltavassa tapauksessa:
- Veronkorotusta ei määrätty määräajassa.
- Rikosilmoitusta ei tehty määräajassa.
- Rikosilmoitus tehtiin vasta määräajan jälkeen.
Korkein oikeus katsoi kuitenkin, ettei kyseinen lainkohta aseta rikosilmoitukselle määräaikaa.
Käytännössä tämä tarkoittaa:
Lainsäätäjä asettaa määräajan.
Viranomainen ylittää sen.
Tuomioistuin toteaa, ettei määräaika sido tältä osin.
Oikeusvarmuuden ydin: lain pitää tarkoittaa sitä, mitä siinä lukee
Oikeusvaltion perusperiaate on yksinkertainen:
Lain on oltava ennakoitava ja sitova.
Jos laissa sanotaan, että jokin toimi on tehtävä “mainitussa ajassa”, luonnollinen ja kielellisesti selvä tulkinta on, että toiminta on sidottu kyseiseen määräaikaan.
Jos tuomioistuin tulkitsee, ettei määräaika tosiasiassa rajoita viranomaista, syntyy vakava jännite:
- Lain sanamuoto ei enää määritä oikeudellista todellisuutta.
- Kansalainen ei voi luottaa lain tekstin merkitykseen.
Tällä ei ole mitään tekemistä lain tulkintaeron kanssa, vaan tämä koskee lain avoimuutta ja luettavuutta.
Tarkoitustulkinta sanamuodon edelle
Ratkaisussa painotettiin lain tarkoitusta: säännöksen nähtiin koskevan ensisijaisesti veronkorotuksen määräämistä, ei rikosprosessia.
Mutta tässä tapahtuu ratkaiseva siirtymä:
Sanamuoto viittaa määräaikaan.
Tarkoitustulkinta irroittaa rikosilmoituksen määräajasta.
Kun tarkoitus asetetaan selkeän ajallisen sanamuodon edelle, normin rajoittava vaikutus heikkenee.
Oikeusvaltiossa lähtökohta ei voi olla, että selvä ajallinen rajaus voidaan purkaa tulkinnalla.
Mielivallan näkökulma
Kyse ei ole yksittäistapauksen korruptiosta. Kyse on rakenteesta.
Jos viranomainen voi:
- jättää veronkorotuksen määräämättä määräajassa,
- jättää rikosilmoituksen tekemättä määräajassa,
- ja silti käynnistää rikosprosessin myöhemmin,
määräajan suojaava vaikutus katoaa ja tuhoutuu täysin.
Määräajan tarkoitus on rajoittaa valtion valtaa ajallisesti.
Jos raja ei sido, valta laajenee.
Ja kun ajallinen rajoitus poistuu, syntyy täysi harkintavalta ajoituksen suhteen.
Täysi harkintavalta ilman sitovaa määräaikaa on rakenteellisesti mielivallan mahdollistava tila.
Mielivalta ei tarkoita, että väärinkäyttö tapahtuisi. Mielivalta tarkoittaa, ettei normisto, laki tai säännöt enää estä sitä.
Ihmisoikeusulottuvuus
Veronkorotus on rangaistusluonteinen seuraamus.
Rikosprosessi on rangaistusluonteinen seuraamus.
Järjestelmän koordinaation tarkoitus on estää:
- kaksoisrangaistus,
- kohtuuttoman pitkät epävarmuustilat,
- seuraamuskanavien limittäminen hallitsemattomasti.
Jos kumpaakaan seuraamuskanavaa ei käytetä määräajassa, yksilöllä on perusteltu syy olettaa, että seuraamusvaihe on päättynyt.
Jos rikosprosessi voidaan silti käynnistää myöhemmin, ennakoitavuus heikkenee merkittävästi.
Vaikka tämä ei välttämättä muodosta suoraa ihmisoikeusrikkomusta, se heikentää lain ennustettavuutta – joka on keskeinen osa oikeudenmukaista menettelyä.
Lopputulema: selkeä jännite lain avoimuuden kanssa
Tosiasia on tämä:
Lainsäätäjä säätää määräajan.
Määräaika kirjataan lakiin.
Säännös viittaa nimenomaisesti toimintaan “mainitussa ajassa”.
Tuomioistuin katsoo, ettei määräaikaa tarvitse noudattaa rikosilmoituksen osalta.
Oikeusvaltion näkökulmasta tämä on poikkeuksellisen ongelmallinen lopputulos.
Jos selvä ajallinen rajaus voidaan tulkita ei-sitovaksi, lain tekstin sitovuus heikkenee.
Kun lain sanamuodon rajoittava vaikutus murenee,
normin suojaava funktio katoaa.
Ja kun suojaava funktio katoaa,
jäljelle jää laaja ja ajallisesti rajoittamaton harkintavalta.
Se on mielivallan rakenne.
Lähteet:
https://www.finlex.fi/fi/oikeuskaytanto/korkein-oikeus/ennakkopaatokset/2026/14
