Journalismin muuttuminen aktivismiksi

Johdanto

Journalismi on kautta historian pyrkinyt esittäytymään neutraalina tiedonvälittäjänä, jonka tehtävänä on ollut tuoda kansalaisille mahdollisimman objektiivista tietoa maailmasta. Viime vuosikymmeninä tämä ihanne on kuitenkin saanut rinnalleen uuden kehityssuunnan: uutisoinnin ja aktivismin limittymisen. Yhä useammin journalistit käyttävät voimakkaita, ohjaavia adjektiiveja ja rakentavat tarinansa tavalla, joka muistuttaa enemmän poliittista kampanjointia kuin neutraalia tiedonvälitystä.

Adjektiivit ja ohjailun voima

Kielenkäyttö ei ole koskaan viatonta. Kun toimittaja valitsee sanoja kuten ”äärimmäinen”, ”vaarallinen” tai ”inhimillinen tragedia”, hän ei ainoastaan kuvaile ilmiötä, vaan myös ohjaa yleisön tunnekokemusta. Tämä kehystämisen voima tekee journalismista helposti aktivismin välineen. Kun uutinen ei enää keskity pelkkään tosiasiaan, vaan rakentaa samalla moraalisen tulkinnan, siirrytään tiedonvälityksestä mielipiteiden muokkaamiseen.

Narratiivi – mitä se on ja miksi se hallitaan

Narratiivilla tarkoitetaan kertomusta, joka antaa merkityksen yksittäisille tapahtumille ja ilmiöille. Se ei ole vain tarina, vaan tapa järjestää todellisuus johdonmukaiseksi kokonaisuudeksi. Narratiivi vastaa kysymyksiin: miksi tämä tapahtui, kuka on syyllinen, kuka on uhri ja mitä tästä seuraa.

Narratiivin hallinta tapahtuu usealla tasolla:

• Aiheet valitaan ja rajataan: jotkin tarinat nousevat päivittäin näkyviin, toiset vaimennetaan.
• Otsikointi ja sanavalinnat: sanoilla annetaan tapahtumille moraalinen sävy.
• Haastateltavien valinta: kuka saa äänen ja kuka suljetaan keskustelusta ulos.

Narratiivin ylläpidon tarkoitus on ohjata lukijan ajattelua huomaamattomasti. Se myy, se mobilisoi ja se ylläpitää toimittajien ja mediatalojen asemaa ”totuuden portinvartijoina”.

Kaavio: keskeiset käytännön keinot narratiivin hallintaan.

Narratiivien taustalla olevat syytekijät

Miksi narratiiveja ylläpidetään? Taustalla on kolme keskeistä syytä:

1. Poliittinen vaikuttaminen – kertomuksen avulla voidaan ohjata kansalaismielipidettä ja luoda tukea tietylle politiikalle.
2. Liiketoiminnalliset intressit – mediatalot kilpailevat yleisön huomiosta, ja dramaattinen, selkeästi rajattu narratiivi myy paremmin kuin monimutkainen, ristiriitoja täynnä oleva kuva todellisuudesta.
3. Institutionaalinen itsesuojelu – kun toimitus omaksuu yhdenmukaisen narratiivin, se vahvistaa omaa asemaansa ”totuuden” portinvartijana ja sulkee kriittiset äänet marginaaliin.

Kaavio: kolme päämotiivia narratiivien ylläpidon taustalla.

Kymmenen esimerkkiä suomalaisista narratiiveista

Alla kymmenen esimerkkiä siitä, miten suomalainen media on rakentanut ja ylläpitänyt narratiiveja tavalla, joka ohjaa lukijoita jopa julmalla otteella:

1. ”Hyvinvointivaltion suojelu” – Kaikki julkisen sektorin leikkaukset kehystetään ”uhaksi hyvinvointivaltiolle”, jolloin vaihtoehtoiset talouspolitiikan mallit suljetaan automaattisesti epäinhimillisinä.
2. ”Ilmastonmuutoksen kiire” – Uutisoinnissa korostuu ”viimeinen hetki pelastaa planeetta” -kehys, joka oikeuttaa poikkeuksellisia poliittisia toimia ja sulkee epäilijät ulos keskustelusta.
3. ”Venäjän uhka” – Venäjään liittyvät aiheet esitetään ensisijaisesti turvallisuusuhkana, mikä kaventaa diplomatian ja nyansoidun analyysin tilaa.
4. ”Populismin vaara” – Valtalinjaa haastavat poliittiset liikkeet kehystetään ”populistisiksi” ja siten epälegitiimeiksi, jolloin argumenttien sisältö jää tarkastelematta.
5. ”Maahanmuutto on rikkaus” – Taloudelliset ja sosiaaliset ongelmat sivuutetaan korostamalla yksipuolisesti hyötynarratiivia.
6. ”Epidemiat ja kriisit” – Pandemian aikana syntyi moraalinen paine: ”jos et toimi näin, vaarannat muiden hengen”, mikä kavensi rationaalista riskikeskustelua.
7. ”Naisten asema” – Sukupuolikysymyksissä keskustelu kavennetaan usein yksipuoliseksi oikeudenmukaisuuden kertomukseksi, jossa osa näkökulmista jää katveeseen.
8. ”Euroopan unioni turvana” – EU esitetään välttämättömänä suojana, jolloin kriittinen analyysi leimataan helposti ”nationalistiseksi uhaksi”.
9. ”Kestävä kehitys” – Teollisuuden ja talouden kompromissit typistetään ”vastuullisuus vs. vastuuttomuus” -asetelmaksi.
10. ”Kansallinen yhtenäisyys kriisin aikana” – Kriiseissä vaaditaan yksimielisyyttä ja kriittiset äänet leimataan ”hajottajiksi”, vaikka moniäänisyys on demokraattisen keskustelun ydin.

Lista: usein toistuvia suomalaisia narratiivikehyksiä.

Onko narratiivin ylläpitäminen valehtelua?

Kysymys on filosofisesti ja eettisesti painava. Narratiivi ei välttämättä ole suoranaista valhetta, sillä se perustuu usein todellisiin faktoihin. Mutta kun faktoista rakennetaan tietoisesti yksipuolinen kertomus, jossa vastakkaiset näkökulmat jätetään pois tai leimataan epäluotettaviksi, kyse on harhaanjohtamisesta.

Valehteluksi voidaan kutsua sitä, kun yleisölle annetaan tarkoituksellisesti vääristynyt kuva todellisuudesta. Narratiivin ylläpitäminen liikkuu vaarallisen lähellä tätä rajaa. Yleisö uskoo saavansa tietoa, mutta todellisuudessa se saa tarinan – tarinan, joka palvelee toimituksen, omistajien tai poliittisten ryhmien intressejä.

Kaavio: harmaan alueen kuvaus faktuaalisuuden, kehystyksen ja valheen välillä.

Uutisoinnin muuttuminen propagandaksi

Monet osakeyhtiömuotoiset lehtitalot korostavat riippumattomuuttaan, mutta niiden liiketoimintamalli tekee niistä väistämättä riippuvaisia sekä mainostajista että omistajien tavoitteista. Kun yleisölle luvataan objektiivisuutta, mutta käytännössä toimitukset toistavat päivittäin poliittisesti latautuneita näkökulmia, voidaan tätä ”riippumattomuuslupausta” pitää lähinnä propagandana. Tällainen propaganda ei eroa rakenteellisesti siitä, mitä poliittiset liikkeet ovat historian saatossa harjoittaneet.

Sosialismin kaikuja

Journalismin ja aktivismin limittymistä voi paikoin verrata sosialistisiin perustoimintamalleihin. Sosialismi pyrkii luomaan yhteisen kertomuksen, jonka ympärille yhteisö mobilisoidaan. Vastaavasti nykypäivän uutismediat rakentavat kertomuksia, joissa vaihtoehtoiset tulkinnat suljetaan ulos ja yleisö ohjataan kohti tiettyä ”oikeaa” ajattelutapaa. Kun narratiivi on hallittu ja toistettu riittävän usein, siitä muodostuu arkipäiväinen totuus, jota harva enää kyseenalaistaa.

Median ja yleisön suhteen muutos

Perinteisesti yleisö suhtautui mediaan luottamuksella: toimittajat nähtiin puolueettomina välittäjinä. Nykyään luottamus horjuu, ja yhä useampi kansalainen kokee uutiset poliittisesti värittyneiksi. Tämä ei ole pelkästään lukijoiden kriittisyyden kasvua, vaan myös seurausta siitä, että toimitukset ovat tietoisesti alkaneet asemoitua arvokeskustelun osapuoliksi. Journalismi ei enää ainoastaan raportoi, vaan osallistuu aktiivisesti yhteiskunnalliseen taisteluun.

Johtopäätös

Journalismin muuttuminen aktivismiksi ei ole yksittäisten toimittajien oikku, vaan laajempi ilmiö, joka kumpuaa kielen voimasta, mediatalojen rakenteellisista intresseistä ja halusta vaikuttaa yhteiskunnalliseen kehitykseen. Narratiivin hallinta on tässä keskeinen väline: sen avulla rakennetaan kertomuksia, jotka ohjaavat lukijoiden ajattelua ja muokkaavat julkista keskustelua. Kun uutisoinnin lupaus riippumattomuudesta alkaa muistuttaa propagandan kaikuja, journalismi menettää osan entisestä arvovallastaan ja kääntyy kohti roolia, joka on lähempänä poliittista toimijaa kuin neutraalia tarkkailijaa.

Lähteet

• Hanitzsch, T. (2007). Deconstructing Journalism Culture: Toward a Universal Theory. Communication Theory. https://doi.org/10.1111/j.1468-2885.2007.00303.x
• McNair, B. (2018). Journalism and Democracy: An Evaluation of the Political Public Sphere. Routledge. https://doi.org/10.4324/9781351183800
• Shoemaker, P. J., & Vos, T. P. (2009). Gatekeeping Theory. Routledge. https://doi.org/10.4324/9780203930434
• Herman, E. S., & Chomsky, N. (1988). Manufacturing Consent: The Political Economy of the Mass Media. Pantheon Books. https://en.wikipedia.org/wiki/Manufacturing_Consent
• Schudson, M. (2001). The Objectivity Norm in American Journalism. Journalism, 2(2), 149–170. https://doi.org/10.1177/146488490100200201