Sisällysluettelo

Intian ja EU:n vapaakauppasopimus: mahdollisuudet, uhat ja hiljainen muutos

Euroopan unionin ja Intian välinen vapaakauppasopimus on jälleen neuvottelupöydällä. Paperilla kyse on taloudesta: tullien purkamisesta, markkinoiden avaamisesta ja investointien helpottamisesta. Käytännössä kyse on paljon suuremmasta asiasta: siitä, mihin suuntaan Euroopan taloudellinen painopiste siirtyy ja kenen ehdoilla globalisaation seuraava kierros rakennetaan.

Intia ei ole pieni kumppani. Se on väestöltään maailman suurin maa ja talous, joka kasvaa nopeasti. Euroopalle se näyttäytyy vaihtoehtona Kiina-riippuvuudelle ja mahdollisuutena löytää uusi jättimarkkina. Mutta juuri siksi sopimus on myös riski: kun markkinoita avataan näin epäsymmetrisessä asetelmassa, hyöty ei jakaudu automaattisesti tasaisesti.

Tämä artikkeli tarkastelee sopimuksen keskeisiä mahdollisuuksia ja uhkia Euroopan näkökulmasta sekä sitä, mitä se voi tarkoittaa Suomelle, jonka vienti Intiaan on edelleen marginaalista.

Sopimuksen peruslogiikka: tullit pois, markkinat auki, kilpailu sisään

Vapaakauppasopimuksen idea on yksinkertainen: poistetaan esteitä, jotta tavarat, palvelut ja pääoma liikkuvat helpommin. Käytännössä tämä tarkoittaa tullien laskua, sääntelyn yhteensovittamista ja investointisuojan vahvistamista.

Euroopan unionille Intia on valtava markkina, jossa keskiluokka kasvaa ja kysyntä lisääntyy. EU:n yrityksille tämä voi tarkoittaa uusia asiakkaita, uusia tuotantoketjuja ja uusia investointimahdollisuuksia.

Mutta samalla se tarkoittaa myös sitä, että Intian tuotanto, työvoima ja kilpailukyky tulevat entistä suoremmin Euroopan sisämarkkinoille.

Vapaakauppa ei ole neutraali tila. Se on sääntöjärjestelmä, joka määrittää, kuka hyötyy ja kuka sopeutuu.

Mahdollisuudet Euroopalle: markkina, jota ei voi ohittaa

Euroopan kannalta sopimuksen myönteinen puoli on selvä.

Ensinnäkin Intia voi tarjota vaihtoehdon tilanteessa, jossa geopoliittiset riskit kasvavat ja Kiinan merkitys toimitusketjuissa halutaan hajauttaa. Toiseksi eurooppalaisilla yrityksillä on vahvuuksia korkean teknologian, lääketeollisuuden, konepajateollisuuden ja ympäristöratkaisujen alueilla, joille Intian infrastruktuurihankkeet ja kaupungistuminen luovat kysyntää.

Kolmanneksi sopimus voi lisätä eurooppalaisten palveluyritysten pääsyä Intian markkinoille, jos sääntelyesteitä saadaan purettua.

Paperilla tämä on kasvutarina: Eurooppa vie osaamista ja teknologiaa, Intia tarjoaa kasvun ja volyymin.

Mutta paperi ei ole todellisuus.

Uhat Euroopalle: epäsymmetrinen kilpailu ja teollinen paine

Vapaakaupan todellinen kysymys on aina kilpailu.

Intian kustannusrakenne on erilainen kuin Euroopan. Työvoima on halvempaa, sääntely on monessa kohdin kevyempää ja tuotanto voi toimia eri sosiaalisin ja ympäristöllisin reunaehdoin.

Kun tullit laskevat, eurooppalainen teollisuus ei kohtaa vain “markkinaa”, vaan kilpailijan, jonka lähtökohdat ovat toiset.

Tämä voi näkyä erityisesti aloilla, joissa Euroopan kilpailukyky on jo valmiiksi paineessa: tekstiilit, perustuotanto, osa kemianteollisuudesta ja komponenttivalmistus.

Sopimus voi siis vahvistaa eurooppalaisten suuryritysten vientimahdollisuuksia, mutta samalla lisätä painetta eurooppalaiselle työmarkkinalle ja tuotantorakenteelle.

Vapaakauppa voi olla kasvua joillekin, mutta sopeutumista toisille.

Tuonti ja vienti: kuka vie, kuka ostaa?

EU:n ja Intian kauppa ei ole tasapainoinen siinä mielessä, että molemmat osapuolet olisivat samanlaisia talouksia. Eurooppa on korkean arvonlisän talous, Intia on nopeasti teollistuva jätti, jossa on valtava sisäinen työvoimareservi.

Eurooppa haluaa myydä koneita, lääkkeitä, teknologiaa ja palveluita.

Intia haluaa myydä tekstiilejä, lääkkeitä, IT-palveluita, teollisia tuotteita ja ennen kaikkea työvoimaintensiivistä tuotantoa.

Jos sopimus avaa markkinoita laajasti, kysymys kuuluu: syntyykö tasapaino vai vahvistuuko asetelma, jossa Eurooppa vie huippua ja tuo massaa?

Ja mitä tapahtuu niille maille, joilla ei ole huippuvientiä Intiaan?

Ihmisten liikkuvuus: sopimuksen hiljainen osa

Vapaakauppasopimukset eivät koske vain tavaroita. Ne koskevat myös palveluita ja osaajien liikkuvuutta.

Intialainen IT-sektori ja palveluvienti ovat valtavia. Euroopalle tämä tarkoittaa, että sopimus voi lisätä intialaisten yritysten pääsyä EU:n markkinoille ja mahdollisesti myös työvoiman liikkuvuutta tietyillä aloilla.

Tämä voi olla hyödyllistä osaajapulasta kärsiville sektoreille.

Mutta se voi myös kiristää kilpailua työmarkkinoilla, jos liikkuvuus toimii käytännössä palkkapaineen välineenä.

Työvoiman liikkuvuus ei ole vain taloudellinen kysymys. Se on myös sosiaalinen ja poliittinen kysymys, joka koskee integraatiota, palkkatasoa ja yhteiskuntien kantokykyä.

Jos sopimuksessa avataan väyliä liikkuvuudelle ilman avointa keskustelua, se voi synnyttää jälkikäteen samanlaisen reaktion kuin monissa aiemmissa globalisaation vaiheissa: ihmiset kokevat, että päätökset tehtiin ylhäällä ja seuraukset jäivät alas.

Mitä tämä tarkoittaa Suomelle?

Suomen näkökulma on erityisen kiinnostava, koska Suomen vienti Intiaan on edelleen pieni.

Suomi ei ole Saksa, jolla on valtavat teolliset volyymit ja vahva asema Intian markkinoilla. Suomelle Intia on enemmän mahdollisuus kuin todellinen nykyinen vientikohde.

Tämä tarkoittaa kahta asiaa.

Ensinnäkin hyöty voi jäädä rajalliseksi. Jos sopimus avaa markkinoita, suurimmat voittajat ovat ne maat ja yritykset, joilla on jo valmiiksi jalansija Intiassa.

Toiseksi riskit voivat silti tulla sisään. Tuontikilpailu ei kysy, onko Suomella vientiä. Se näkyy markkinoilla joka tapauksessa.

Suomessa tämä voi tarkoittaa:

lisääntynyttä kilpailua tietyissä teollisissa segmenteissä
painetta työvoimakustannuksiin palvelusektorilla
tarvetta rakentaa todellinen Intia-strategia, jos halutaan olla hyötyjien joukossa

Jos vienti on olematonta, sopimus ei automaattisesti tee siitä suurta. Se voi myös vain avata oven kilpailulle ilman vastaavaa vastahyötyä.

Suomen ongelma ei ole, etteikö Intia olisi mahdollisuus. Suomen ongelma on, että mahdollisuus vaatii aktiivista teollisuus- ja vientipolitiikkaa, eikä pelkkä sopimus tee sitä puolesta.

Lopullinen kysymys: kenen Eurooppaa rakennetaan?

Vapaakauppasopimukset esitetään usein teknisinä talousratkaisuina. Todellisuudessa ne ovat yhteiskunnallisia valintoja.

Ne määrittävät:

missä tuotetaan
kuka kilpailee ja millä ehdoilla
miten työmarkkinat muuttuvat
kuka hyötyy ja kuka sopeutuu

EU–Intia-sopimus voi olla suuri mahdollisuus, mutta se voi myös olla uusi askel kohti järjestelmää, jossa markkinoiden avaaminen tapahtuu nopeammin kuin yhteiskuntien kyky käsitellä seurauksia.

Suomen kannalta kysymys on erityisen terävä: jos vienti Intiaan on vähäistä, sopimus ei ole automaattinen kasvutarina. Se voi olla myös testi siitä, jäädäänkö jälleen sivustakatsojaksi, kun suuret taloudet jakavat hyödyt ja pienet sopeutuvat.