Sisällysluettelo
Johdanto: järjestelmän sisään rakennettu asetelma
Suomessa moni kuvittelee, että rikoksesta epäilty saa automaattisesti oikeudenmukaisen ja riippumattoman puolustuksen. Käytännössä järjestelmä toimii toisin. Poliisi tai esitutkintaviranomainen tarjoaa tai määrää asianajajan tilanteessa, jossa epäilty ei tunne oikeuksiaan tai ei tiedä, että hänellä olisi oikeus valita kuka tahansa suostuvainen asianajaja. Tämä koskee etenkin ensikertalaisia ja ulkomaalaistaustaisia henkilöitä, joilla ei ole juurikaan käsitystä siitä, miten suomalainen rikosprosessi todellisuudessa etenee.
Tilanne tapahtuu usein nopeasti: poliisi kysyy kuulustelun alussa esimerkiksi, “Haluatko julkisen puolustajan, se on sinulle maksuton?” – ja seuraavaksi tarjolle tai suoraan paperiin ilmestyy nimi, joka on Poliisin mielipiteeseen pohjautuen tarjottu.
Miten poliisi määrää tai “järjestää” asianajajan
Puolustajan määrää muodollisesti tuomioistuin, mutta käytännössä poliisi tekee ensimmäisen ja ratkaisevan valinnan. Kun henkilö on pidätetty tai vangittu, poliisi kysyy heti, haluaako tämä puolustajan. Jos epäilty ei tunne lakimiehiä, poliisi tarjoaa “valmiita nimiä” – usein samoja asianajajia, jotka ovat hoitaneet niin sanotusti poliisin keikkoja.
Prosessi on muodollisesti laillinen, mutta vallankäytön epäsymmetria on räikeä:
- Epäilty ei tiedä, että voi kieltäytyä poliisin tarjoamasta asianajajasta.
- Hän ei tiedä, että voi itse nimetä haluamansa asianajajan, jonka poliisi on velvollinen kirjaamaan.
- Poliisin “tarjoama” asianajaja on monesti valmiiksi tuttu nimi, joka saa toimeksiantoja toistuvasti.
Käytännössä poliisi soittaa tutulle lakimiehelle, joka on “nopea ja yhteistyökykyinen”. Tämä tarkoittaa valitettavan usein, ettei asianajaja aseta kysymyksiä poliisin menettelylle, eikä hidasta kuulusteluja.
Nuoret ja kokemattomat lakimiehet poliisin listoilla
Monet poliisin määräämät puolustajat ovat nuoria ja vähän kokeneita lakimiehiä, jotka ottavat mielellään vastaan valtion maksamia toimeksiantoja. Ura on alkuvaiheessa, ja toimeksiannot takaavat toimeentulon. Samalla syntyy riippuvuussuhde viranomaiseen: toimeksiannot tulevat poliisilta, eivät suoraan asiakkailta.
Useilla näistä asianajajista on myös siteitä julkiseen sektoriin — joko perheen kautta (tuomareita, syyttäjiä, poliiseja suvussa) tai aiemmasta työkokemuksesta (entinen poliisi, harjoittelu syyttäjänvirastossa, työ tuomioistuimessa). Tämä ei ole laitonta, mutta se luo kulttuurisen lojaliteetin: “järjestelmä hoitaa omansa”.
Tulos on tuttu: asianajaja, jonka tehtävä olisi puolustaa, sopeutuu poliisin toimintaan. Hänestä tulee osa viranomaiskoneistoa, ei sen vastavoima.
Rikoksen myöntäminen – miksi se on “suositeltavaa”
Kuulusteluhuoneessa toistuu sama kaava. Ennen kuin epäilty on täysin ymmärtänyt tilannettaan, asianajaja saattaa sanoa: “Myönnä vaan, menee helpommin.”
Tämä neuvo ei aina ole vilpillinen, mutta liian usein se on refleksi, joka palvelee järjestelmän, ei asiakkaan etua. Rikoksen myöntäminen tekee tutkinnasta nopean ja helpottaa viranomaisten työtä. Poliisi saa tilastoihinsa “tunnustuksen”, syyttäjä saa helpon jutun, ja tuomari voi antaa ratkaisun ilman pitkää käsittelyä.
Mutta miksi asianajaja, jonka tehtävä on puolustaa, neuvoo tähän?
- Tunnustus tekee poliisin työn helpoksi – kuulustelut päättyvät.
- Asianajaja saa toimeksiannon valmiiksi nopeasti – palkkio maksetaan joka tapauksessa.
- Jos asianajaja on “vaikea”, poliisi ei ehkä enää soita hänelle seuraavissa jutuissa.
Näin syntyy rakenteellinen eturistiriita. Puolustaja on riippuvainen poliisin suosiosta – ja järjestelmä palkitsee ne, jotka eivät kyseenalaista sitä.
Miksi puolustajan vaihtoa vastustetaan
Moni epäilty tajuaa vasta myöhemmin, että poliisin määräämä asianajaja ei välttämättä toimi hänen parhaakseen. Kun hän haluaa vaihtaa kokeneempaan tai riippumattomaan asianajajaan, prosessi kohtaa vastarintaa.
- Nykyinen asianajaja vetoaa, että “vaihto hidastaa prosessia” tai “ei ole tarpeen” ja ilmoittaa että "luottamuspulaa ei ole". Vaikka asiakas on ihan suoraan sanonut että haluaa vaihtaa ja on luottamuspula.
- Samalla hän voi laskuttaa jokaisesta vaiheen toimenpiteestä, mukaan lukien lausunnot ja vastaukset vaihtopyyntöön.
- Vaihto tarkoittaa myös toimeksiannon ja palkkion menettämistä – sekä mahdollisesti poliisilta tulevien uusien juttujen menettämistä.
Joissain tapauksissa asianajaja jopa viivyttelee vaihtopyynnön käsittelyä tai ei myönnä luottamuspulaa, jotta ehtii hoitaa kuulustelut ennen kuin uusi avustaja astuu tilalle. Tällöin tunnustus on jo kirjattu – eikä sitä myöhemmin ole helppo perua.
Ketjureaktio: tunnustuksesta tuomioon
Kun rikoksen myöntäminen tapahtuu heti alkuvaiheessa, se lukitsee koko prosessin. Syyttäjä viittaa tunnustukseen todisteena, eikä tarkista, oliko se painostuksen, väsymyksen tai väärän neuvon seurausta. Tuomari näkee paperit ja toteaa saman.
Edes kokenut asianajaja ei myöhemmässä vaiheessa saa enää purettua tätä asetelmaa – tuomioistuin olettaa, että alkuperäinen tunnustus on vapaaehtoinen ja aito.
Yksi harkitsematon lausunto kuulustelupöydässä voi näin ketjuuntua läpi koko järjestelmän: poliisista syyttäjään, syyttäjästä tuomariin.
Jos epäilty myöhemmin valittaa, vastaus on usein kylmä: “Puolustaja oli läsnä, eikä painostusta ollut.”
Rahavirrat ja rakenteellinen riippuvuus
Kaiken tämän taustalla kulkee rahavirta, jota harva näkee.
Kun poliisi määrää asianajajan, lasku maksetaan valtion varoista. Asianajaja saa palkkionsa julkisen oikeusavun kautta, eikä hänen tulonsa riipu asiakkaan maksukyvystä – vaan valtion maksukoneistosta.
Tämä luo hienovaraisen mutta syvän taloudellisen lojaliteetin.
- Mitä nopeammin tapaus valmistuu, sitä enemmän asianajaja ehtii ottaa uusia poliisin kautta tulevia toimeksiantoja.
- Mitä vähemmän hän aiheuttaa vaivaa poliisille, sitä todennäköisemmin hän saa seuraavan jutun.
- Mitä useampi tunnustaa, sitä sujuvampi sykli säilyy poliisin, syyttäjän ja oikeusavun keikkojen välillä.
Tämä mekanismi ei ole välttämättä avoimesti korruptoitunut, mutta se on kauniisti sanottuna institutionaalisesti sidottu: valtion maksama puolustaja palvelee järjestelmää, joka maksaa hänelle.
Rahavirtojen ja vaikutussuhteiden kuvaus
| Vaihe | Toimija | Toiminta | Seuraus |
|---|---|---|---|
| 1 | Poliisi | Määrää tai ehdottaa asianajajaa epäillylle | Ohjaa toimeksiannon “tutulle” avustajalle |
| 2 | Valtio / oikeusapu | Maksaa asianajajan palkkion valtion varoista | Asianajaja ei ole riippuvainen asiakkaasta |
| 3 | Asianajaja | Hoitaa asian nopeasti ja yhteistyökykyisesti | Saa lisää toimeksiantoja poliisilta |
| 4 | Syyttäjälaitos ja tuomioistuin | Hyötyvät tunnustuksista ja nopeista prosesseista | Työkuorma kevenee, tilastot paranevat |
| 5 | Järjestelmä kokonaisuutena | Toimii ilman ristiriitoja – oikeusturva jää toissijaiseksi | Rahavirta ja tehokkuus ylläpitävät itse itseään |
Taulukko paljastaa mekanismin yksinkertaisuuden: jokainen osapuoli saa hyötyä ja vakautta siitä, että prosessi on nopea ja vastarinnaton – ei välttämättä oikeudenmukainen.
Johtopäätös: vallan yksisuuntainen virta
Suomalainen oikeusvaltio on paperilla riippumaton, mutta käytännössä poliisin määräämien asianajajien järjestelmä paljastaa rakenteellisen ongelman.
Se ei välttämättä ole avointa korruptiota, vaan lojaliteettijärjestelmä, jossa:
- poliisi haluaa helpon tutkinnan,
- syyttäjä helpon syytteen,
- tuomioistuin helpon tuomion, ja
- asianajaja helpon toimeksiannon, joka toistuu koska mutkaton järjestelmälle
Epäilty jää yksin keskelle viranomaisten omaa ekosysteemiä — usein tietämättään.
Järjestelmä toimii kuten suunniteltu
On helppo kuvitella, että nämä ilmiöt ovat sattumia tai yksittäisten ihmisten virheitä. Mutta todellisuudessa järjestelmä toimii täsmälleen kuten sen on tarkoitus.
Jokainen osapuoli – poliisi, syyttäjä, tuomari ja asianajaja – on osa koneistoa, joka palkitsee sopeutumisesta ja rankaisee häiriöstä. Tämä ei ole salaliitto, vaan byrokratian täydellinen itseorganisoituminen: jokainen toimii omassa roolissaan, mutta kokonaisuus ylläpitää rakennetta, jossa yksittäinen kansalainen on heikoin lenkki.
Kun epäilty myöntää rikoksen, kaikki muut voivat siirtyä seuraavaan tapaukseen.
Ja siinä onkin oikeusvaltion hiljainen ydin.
Loppusanat
Jos joudut rikoksesta epäillyksi Suomessa, tärkein päätös tapahtuu ensimmäisten tuntien aikana.
Älä hyväksy ensimmäistä nimeä, jonka poliisi tarjoaa.
Älä allekirjoita mitään, ennen kuin olet saanut yhteyden omavalintaiseen, riippumattomaan asianajajaan.
Sillä jos et sitä tee, koko tulevaisuutesi voi nojata asianajajaan/lupalakimieheen, joka ei ole lojaali sinulle – vaan sille järjestelmälle, joka hänet lähetti.
