Julkinen sektori - kuinka sosiaaliturvasta rakennettiin näennäinen työmarkkina

Julkinen sektori ei ole historiallisesti syntynyt tehokkuuden, kilpailun tai innovaatioiden välineeksi. Se on syntynyt turvaksi. Tämä tosiasia on myöhemmin peitetty, ei siksi että se olisi muuttunut, vaan siksi että sen myöntäminen on käynyt poliittisesti mahdottomaksi.

Velkaa otetaan Suomeen lähes puhtaasti julkisen sektorin palkkojen maksamisen takia, vaikka sitä valehdellaankin muuksi. Onko oikeutettua kysyä suoraan veroa palkakseen ottavalta, tuottamattomalta virkahenkilöltä, miksi hän tekee näin.

1950-luvulla julkisen sektorin työpaikat olivat avoimesti sitä, mitä ne olivat: institutionaalista sosiaaliturvaa. Virat tarjosivat toimeentulon, aseman ja jatkuvuuden ihmisille, joita yksityinen sektori ei tarvinnut, ei kyennyt hyödyntämään tai ei halunnut kantaa. Tämä ei ollut salaisuus. Kukaan ei puhunut tehokkuudesta, tuottavuudesta tai kilpailukyvystä. Julkinen sektori oli yhteiskunnallinen varasto, ei moottori.

Tuo rehellisyys on sittemmin kadonnut kokonaan.

Sosiaaliturvasta “työksi” – kielenmuutos ilman rakennemuutosta

Sodan jälkeisinä vuosikymmeninä julkinen sektori kasvoi avoimesti. Virkojen elinikäisyys oli oletus. Irtisanominen vaati poikkeuksellisia rikkomuksia. Työnkuvat olivat rajattuja ja usein yksinkertaisia: lomakkeita, arkistointia, valvontaa, hallintoa. Kukaan ei väittänyt, että työ olisi vaativaa tai markkinaehtoista.

1990-luvulta alkaen tapahtui kuitenkin ratkaiseva muutos. Ei rakenteissa, vaan retoriikassa.

Julkista sektoria alettiin kuvata yksityisen sektorin kaltaisena. Virkamiehistä tuli “asiantuntijoita”. Osastoista tuli “yksiköitä”. Budjeteista tuli “resurssien optimointia”. Syntyi kokonainen kieli, jonka tarkoitus ei ollut muuttaa todellisuutta, vaan peittää se.

Esimerkki:
Yksityisellä sektorilla asiantuntija vastaa konkreettisesta lopputuloksesta: myynnistä, koodista, tuotantolinjasta, asiakkaasta. Julkisella sektorilla “asiantuntija” voi käyttää vuosia “selvitystyöhön”, jonka ainoa konkreettinen tuotos on PDF-raportti, joka arkistoidaan ja unohtuu.

Työ ei lakkaa, vaikka mikään ei muutu.

Näennäiset prosessit ja ajankäytön täyttäminen

Yksityisellä sektorilla prosessi syntyy pakosta. Jos se ei tuo arvoa, se puretaan. Jos se hidastaa toimintaa, se poistetaan. Prosessi on väline, ei itseisarvo.

Julkisella sektorilla prosessi on itse tarkoitus.

Käytännön esimerkkejä:

• Hankkeita, joissa viisi ihmistä suunnittelee kuuden kuukauden ajan uuden raportointimallin, jonka ainoa vaikutus on yhden Excel-sarakkeen lisääminen.
• Työryhmiä, joiden ainoa pysyvä tulos on suositus perustaa uusi työryhmä.
• “Kehittämisohjelmia”, joissa kehitetään mittareita mittaamaan kehittämistä.

Näissä prosesseissa ei epäonnistuta, koska epäonnistumista ei ole määritelty. Budjetti käytetään, aika kuluu, palkka maksetaan. Kukaan ei kysy, oliko työ tarpeellista.

Etätyö – kilpailukeino vai palkaton etu?

Yksityisellä sektorilla etätyö on tulos neuvottelusta. Se perustuu luottamukseen, mutta myös mitattavuuteen. Jos tuottavuus laskee, etu poistuu. Jos asiakas kärsii, malli muuttuu.

Julkisella sektorilla etätyö on rakenteellinen etuoikeus.

Virkasuhde ei lopu, vaikka:

• työn sisältö hämärtyy
• työpäivät venyvät kalenterimerkinnöiksi
• todellinen tuotanto vähenee

Esimerkki:
Yksityisessä yrityksessä projektipäällikkö, joka ei toimita, menettää projektin – ja pian työnsä. Julkisella sektorilla projektipäällikkö siirretään seuraavaan projektiin, joka sekin kestää vuosia ja päättyy raporttiin.

Suomessa KELA, Ulosottovirasto jne sallivat etätyöt. Sitä voi jokainen miettiä mitä se tarkoittaa. Etätyö ei ole ongelma itsessään. Ongelma on vastikkeettomuus.

Sosiaalinen media ja pakon markkinointi

Ehkä räikein ilmiö on julkisen sektorin kasvava halu markkinoida itseään.

Verovaroin tuotetaan:

• humoristisia TikTok-videoita
• “inhimillisiä” somekampanjoita
• brändityöpajoja
• viestintästrategioita, joissa pohditaan “äänen sävyä”

Miksi pakkoa markkinoidaan?

Julkinen sektori ei ole valinta. Siitä ei voi irtautua. Sitä ei voi vaihtaa kilpailijaan. Silti se käyttää resursseja vakuuttaakseen ihmiset omasta tarpeellisuudestaan.

Tämä on poikkeuksellista. Se kertoo epävarmuudesta. Järjestelmä, joka tietää olevansa välttämätön, ei mainosta itseään. Järjestelmä, joka pelkää kriittistä tarkastelua, tekee niin.

Virka, joka ei pääty – mutta esittää työn kaltaista

Yksityisellä sektorilla työ päättyy. Yritys kaatuu. Tuote vanhenee. Markkina muuttuu.

Julkisella sektorilla virka jatkuu.

Tämä ei ole moraalinen ongelma, vaan rakenteellinen. Kun työsuhde ei voi päättyä normaalisti, työn sisältö alkaa irrota todellisuudesta. Syntyy “tehtäviä”, jotka ovat olemassa vain siksi, että virka on olemassa.

Esimerkkejä:

• Koordinaattori, joka koordinoi muiden koordinaattorien kokouksia.
• Erityisasiantuntija, jonka erityisyys on se, että hän on ollut virassa pitkään.
• Projektityöntekijä projektissa, joka ei koskaan pääty.

Yksityisen sektorin näkökulma: puuhastelua ja riskittömyyttä

Yksityisen sektorin vaativimmissa tehtävissä vallitsee yksinkertainen todellisuus:

• jos et tuota, lähdet
• jos et kehity, putoat
• jos et kestä painetta, sinut korvataan

Siksi yksityisen sektorin taitavin osa suhtautuu julkiseen sektoriin huvittuneesti tai halveksuen. Ei siksi, että työ olisi merkityksetöntä, vaan siksi että vaatimustaso on eri planeetalta.

Monet julkisen sektorin “asiantuntijat” eivät pärjäisi päivääkään ympäristössä, jossa:

• asiakkaalla on valta
• budjetti on oikeaa rahaa
• virheet johtavat potkuihin, eivät uusiin hankkeisiin

Julkinen sektori toimii suodattimena: se imee itseensä ihmiset, jotka eivät kestä markkinaehtoista todellisuutta – ja palkitsee heidät pysyvyydellä.

Kuka maksaa ja kuinka paljon?

Tämän kaiken maksaa yksilö.

Ei abstrakti yhteiskunta, ei “valtio”, vaan ihminen, jonka palkasta katoaa merkittävä osa rakenteeseen, joka:

• ei voi kaatua
• ei voi epäonnistua
• ei voi uudistua aidosti

Jokainen turha hanke, jokainen ylimääräinen virka, jokainen viestintätiimi on suora siirto yksilön työpanoksesta järjestelmään, joka ei tuota vastinetta.

Kun ihminen ihmettelee, miksi käteen jää niin vähän, vastaus ei ole mystinen. Se on hallinnollinen.

Lopuksi

Julkista sektoria ei enää pidä hienosäätää.
Sitä ei pidä “kehittää”.
Sitä ei pidä brändätä.

Sitä pitää karsia.

Ei siksi, että ihmiset olisivat pahoja, vaan siksi että rakenne on rakennettu maailmaan, jota ei enää ole – ja naamioitu maailmaksi, jota se ei koskaan voi olla.

Niin kauan kuin tästä vaietaan, maksamme.
Ja niin kauan kuin maksamme, tämä jatkuu.

Lähdeluettelo

• OECD: Public Sector Efficiency and Employment
• Valtiovarainministeriö: Julkisen sektorin tuottavuusraportit
• Tilastokeskus: Julkisen ja yksityisen sektorin työllisyysvertailut
• VATT: Julkisten menojen rakenne ja vaikuttavuus
• Eurostat: Government employment statistics