Christopher Hitchens – journalisti, joka kieltäytyi neutraaliudesta

“I became a journalist because I did not want to rely on newspapers for information.”
(Christopher Hitchens)

Christopher Hitchens (1949–2011) oli harvinainen yhdistelmä reportteria, kirjallista esseistiä ja poleemikkoa, joka suhtautui journalismiin yhtä aikaa ammattina ja moraalisena velvoitteena. Hänelle kirjoittaminen ei ollut vain tosiasioiden kirjaamista, vaan totuuden etsimistä – usein siellä, missä se teki eniten kipeää. Hitchensin perintö journalismille kiteytyy kolmeen periaatteeseen: kielen kirkkaus, peloton tutkiva asenne ja vastenmielisyys sekä dogmeja että valheellista “tasapainoa” kohtaan.

Ajatus journalismista: reiluus on tärkeämpää kuin näennäinen puolueettomuus

Hitchensin maailmassa toimittaja ei ole “neutraali välittäjä”, joka asettelee väitteet rinnakkain ja poistuu lavalta kumartamatta. Hän katsoi, että tehtävä on punnita väitteitä, testata niitä todellisuutta vasten ja sanoa, mikä on totta – ja mikä ei. Hän ei peitellyt omia kantojaan, mutta piti reiluutta, lähdekritiikkiä ja kykyä muuttaa mieltään ammatti-ihanteen ytimessä. Siksi hän vastusti “kaksi puolta joka asiassa” -journalismia silloin, kun toinen puoli nojasi propagandaan tai metafysiikkaan: toden ja epätoden väliin ei hänen mukaansa voi piirtää keinotekoista tasapainoa.

Kielellä oli hänelle välinearvo, mutta myös moraalinen ulottuvuus. Hitchensin esseet ja reportaasit ovat tunnettuja täsmällisestä sanankäytöstä, jolla hän purki eufemismeja ja paljasti käsitteelliset sumuverhot. Hän ihaili George Orwellia juuri tästä syystä: selkeä kieli on selkeää ajattelua, ja hämärä kieli on usein vallan työkalu.

Ura: 1970-luvun Lontoon vasemmistolehdet, Washingtonin käytävät ja globaalit kriisit

Hitchens aloitti 1970-luvulla brittiläisessä lehdistössä, kirjoittaen muun muassa New Statesmaniin, jossa hän kehitti vastarannan kiiskeksi tunnistettavan äänensä – Trotskilaisesta opiskelijaliikkeestä periytyvän vallan epäilyn, yhdistettynä kirjalliseen sivistykseen ja matkustusintoon. 1980-luvun alussa hän siirtyi Yhdysvaltoihin ja asettui Washingtoniin. The Nation julkaisi hänen “Minority Report” -kolumniaan kahden vuosikymmenen ajan; Hitchens käytti palstaansa läpivalaistakseen ulkopolitiikkaa, kulttuuria ja mediaa, usein vasemmiston omista pyhistä lehmistä alkaen.

1990-luvulta alkaen hänen areenansa laajenivat: Vanity Fair, Slate ja The Atlantic tarjosivat tilan raportoida ja argumentoida niin konfliktialueilta kuin kirjamessuilta. Hän matkusti sodan runtelemiin paikkoihin, haastatteli vallanpitäjiä ja avasi esseissään kiistoja, joista osa on yhä tukevasti kanonisoitu: Mother Teresan myytin purkaminen (pamfletti The Missionary Position), Henry Kissingerin sotarikossyytösten ruotiminen (The Trial of Henry Kissinger), uskonnon vaikutus julkiseen elämään (God Is Not Great), ja Orwellin ajankohtaisuus (Why Orwell Matters).

Syyskuun 2001 jälkeen Hitchensin ulkopoliittinen ajattelu ajautui törmäyskurssille monien vanhojen liittolaisten kanssa. Hän tuki vuoden 2003 Irakin sotaa ja argumentoi intervention puolesta moraalisin ja strategisin perustein. Kannanotto teki hänestä vasemmistossa parjatuimman ja oikealla epäluuloisimman miehen, mutta Hitchens piti linjansa – ja teki sen näkyvästi, kiertäen keskustelufoorumeita ja kirjoittaen loputtomiin vastineita. Hänelle kääntyminen omia heimoja vastaan ei ollut takinkääntöä, vaan johdonmukaisuutta: jos totuus ja vapaus ovat mittatikku, niitä sovelletaan myös silloin, kun tulos on epämukava.

Menetelmä: reportaasi + esseistiikka + tuhoisa ristiinkysely

Hitchensin työskentelytapa oli sekoitus kirjallista esseetä, paikan päällä tehtyä reportaasia ja oikeussalista tuttua ristiinkyselyä. Hän suosi pitkiä, lähteistettyjä tekstejä, joissa havainto, historia ja polemiikki limittyivät. Yksittäinen lause saattoi avata oven kauas alkuperäisestä uutiskoukusta: arkistoihin, kirjallisiin esikuviin ja eettisiin peruslähtökohtiin. Hänen esseensä olivat siksi sekä välitöntä journalismia että pysyviä ajattelun työkaluja.

Debatoidessaan Hitchens oli peloton ja leikittelevä. Hän käytti sitaatteja kuin kirurgisia instrumentteja ja käännätti vastustajan premissit tätä itseään vastaan. “Hitch-slapiksi” nimetty tyyli ei ollut pelkkää nokkeluutta; se perustui lukemiseen, muistamiseen ja premissien tarkkaan kirjaamiseen. Tämän koulun ydinoppi nuorelle toimittajalle on selvä: älä tyydy väitteisiin – pyydä näyttöä, ja kysy yksi miksi lisää.

Vapaan ilmaisun fundamentit: Rushdie, uskonnot ja pilkka oikeutena

Hitchensille sananvapaus oli sekä puolustuksen että hyökkäyksen väline. Salman Rushdien fatwan jälkimainingeissa hän oli näkyvä puolustaja; hänelle kirjailijan oikeus loukata oli sivistyneen yhteiskunnan koetinkivi. Vastaavasti uskontokritiikki ei ollut hänelle “persoonallista uskonnollista makua”, vaan julkisen järjen vaatimus: kun väite esitetään yhteiskunnallisessa tilassa, se altistuu samalle kriittiselle valolle kuin mikä tahansa poliittinen argumentti.

Taudit, kuolevaisuus ja viimeinen tyylioppi

Kun Hitchens sairastui 2010, hän ei vetäytynyt, vaan kirjoitti sairaudesta yhtä suorasukaisesti kuin mistä tahansa vallankäytön muodosta. Postuumisti koottu Mortality näyttää hänen viimeisen ammattietiikkansa kirkkaana: ei sentimentaalisuutta, ei ylevöittävää mystiikkaa, vain rehellinen tilitys siitä, mitä tapahtuu, kun kieli ja mieli joutuvat ruumiin rajojen kanssa neuvotteluun. Toimittajalle oppi on tyly mutta vapauttava: rohkeus ei tarkoita tunteettomuutta, vaan kykyä katsoa faktoja silloinkin, kun ne koskevat sinua itseäsi.

Mitä Hitchens opettaa tämän päivän toimittajalle?

1. Valitse totuus ennen tasapainoa. Kun faktapohja on epäsymmetrinen, juttu saa olla sekin. “Molempien puolten” rituaali ei korvaa arviointikykyä.
2. Pidä kieli kirkkaana. Eufemismi on vallan ystävä. Jos et voi sanoa sitä selkeästi, et ehkä ajattele sitä selkeästi.
3. Kyseenalaista heimousko. Älyllinen rehellisyys tarkoittaa, että uskallat kääntyä pois omiesi virheistä.
4. Lue – paljon. Taustoitus ei ole lisuke vaan pääruoka. Arkistot, historia ja kirjallisuus tekevät jutuista pitkäikäisiä.
5. Ole läsnä maailmassa. Esseistiikka on vahvimmillaan, kun se nojaa havaintoon: matkusta, katso, kysy.
6. Pidä mielenmuutos mahdollisena. Vahvin perustelu on joskus se, joka saa sinut muokkaamaan omaa kantaa.

Hitchens ei ollut erehtymätön – Irakin sodan kohdalla moni pitää hänen tuomiotaan virheenä – mutta juuri tässä piilee hänen merkityksensä: hän otti riskejä, asetti väitteensä alttiiksi ja eli sen mukaan, että journalismi on jatkuvaa totuuden koettelua, ei mukavan konsensuksen rakentamista. Hänen jälkeensä jää kokoelma tekstejä, jotka eivät ainoastaan dokumentoi aikansa kiistoja, vaan opettavat tapaa ajatella niistä.

Jos journalismi on parhaimmillaan intellektuaalinen uhkayritys yleisön puolesta, Christopher Hitchens oli yksi pelin rohkeimmista pelaajista – sellainen, joka muistutti meitä, että työn arvon ratkaisee viime kädessä yksi kysymys: olisiko maailma vähääkään selkeämpi, ellei tätä olisi kirjoitettu? Hitchensin kohdalla vastaus on yhä, vuodesta toiseen, kyllä.