Autoilijoiden veromiljardit – Osa 1: Veroja ilman vastinetta

Sisällysluettelo

Autoilijoiden miljardit – minne ne katosivat?

Suomen valtio on kerännyt yksityisautoilijoilta mittavia verotuloja 1950-luvulta tähän päivään. Autoilijoiden maksamat verot ovat olleet valtiolle todellinen rahasampo, mutta vain murto-osa näistä miljardeista on palautunut tieverkon rakentamiseen ja ylläpitoon. Tässä artikkelissa käydään läpi autoilun verotuksen historiaa, verotuottojen kehitystä ja käyttöä sekä pohditaan, millainen Suomi olisi, jos autoilijoilta kerätyt varat olisi investoitu kattavaan moottoritieverkkoon maakuntakeskusten välille. Samalla tarkastellaan, millaisia narratiiveja autoilun verotuksen ympärille on rakennettu – ja mitkä niistä ovat puhdasta propagandaa.

Verotuksen historia: autot luksuksesta jokamiehen oikeudeksi

1950-luku – varovainen alku: Toisen maailmansodan jälkeisessä Suomessa auto oli harvinainen ylellisyystuote. Vuonna 1950 maassa oli alle 30 000 henkilöautoa, ja auton ostoa rajoitettiin tuontisäännöksin vain välttämätöntä tarvetta varten. Autoverotuksesta alettiin kuitenkin keskustella jo 1950-luvun alussa. Vuoden 1958 alussa Suomi otti käyttöön autoveron, alun perin vuoden mittaiseksi aiotun tilapäisveron valtion kireän rahatilanteen helpottamiseksi. Autovero oli merkittävä rasitus jo tuolloin: ensimmäisenä vuonnaan 1958 se tuotti valtiolle noin 0,75 % valtion verotuloista. Samoihin aikoihin myös polttoaineiden verotus kiristyi – bensiinin valmistevero tuli voimaan heinäkuussa 1957, mikä aloitti uuden aikakauden autoilun kulutusverotuksessa.

1960-luku – autoistumisen alkusysäys

Vuonna 1962 luovuttiin autojen tiukasta tuontisäännöstelystä, ja yksityisautoilu alkoi yleistyä kansan keskuudessa. Autovero muutettiin pian pysyväksi; sitä nostettiin reippaasti 1960-luvun puolivälissä valtion maksutaseongelmien vuoksi. Esimerkiksi vuonna 1964 autovero oli jo 3,41 % valtion verotuloista. Samalla verotusta järkeistettiin: vuoden 1965 alusta vuotuinen ajoneuvovero poistettiin bensiinikäyttöisiltä autoilta ja dieselajoneuvojen veroa alennettiin, ja vastaava tulonmenetys kompensoitiin korottamalla polttoaineveroja. Tästä alkoi suomalaisen autoilun verotuksen painopisteen siirtyminen enemmän käyttöön perustuvaan verotukseen. Bensiinin hintaan sisältyvä vero nousi tasaisesti, ja 95-oktaanisen bensiinilitraan kohdistuva veron osuus on nykyisin yli 0,80 € – jo 1960-luvulla veron osuus polttoaineen hinnasta oli merkittävä, vaikkei lähellekään nykyistä tasoa.

1960-luvun lopulla autokanta kasvoi nopeasti: vuonna 1959 maassa oli noin 163 000 henkilöautoa, mutta vuonna 1970 jo yli 700 000. Autoilun yleistyessä verotuotot moninkertaistuivat. Käyttövoimavero (dieselvero) jäi voimaan dieselkalustolle, koska dieselöljyn verotus oli kevyempää; näin varmistettiin, että dieselautoilijatkin maksoivat osansa. Vuonna 1967 autoverosta tehtiin toden teolla pysyvä, ja tuolloin jopa eduskunta myönsi hiljaisesti, ettei ”tilapäistä” veroa oltu koskaan aikomustakaan poistaa. Autoa pidettiinkin luksuksena, jonka verottaminen oli poliittisesti helppoa – autovero oli eräänlainen ylellisyysvero, joka toi valtion kassaan hyvin rahaa.

1970- ja 1980-luvut – verot kiristyvät ja monipuolistuvat

1970-luvulla Suomen autoistuminen jatkui voimakkaana, joskin öljykriisit hetkellisesti hidastivat kehitystä. Henkilöautojen määrä kaksinkertaistui 1970-luvun aikana ja ylitti miljoonan rajan vuonna 1976. Autovero tuotti valtiolle yhä suuremman siivun verotuloista: vuonna 1979 autoveron osuus valtion verokertymästä oli noin 4 % ja vuonna 1988 peräti 4,3 %. Polttoaineverot nousivat öljykriisien jälkimainingeissa nopeasti, mikä näkyi bensiinipumpuilla. Vuonna 1976 valtio kokeili myös erillistä henkilöautojen käyttömaksua, joka kerättiin kaikilta autoilta moottorin koon perusteella – tämän väliaikaisen maksun tuotoksi tuli 113 miljoonaa markkaa. 1980-luvulle tultaessa autoveroa alettiin varovasti alentaa ja tasata, sillä autokauppa kävi vilkkaana. Vuonna 1989 Suomi siirtyi lyhytaikaisesti jopa autoveron alennuslinjalle: 1990-luvun alun laman kynnyksellä hallitus pohti autoveron keventämistä autojen myynnin elvyttämiseksi ja vuotuisen ajoneuvoveron korottamista tilalle.

1990- ja 2000-luvut – EU muuttaa pelin sääntöjä

Suomi liittyi Euroopan unioniin 1995, mikä aloitti vaikean ajanjakson suomalaiselle autoveropolitiikalle. EU:ssa autovero nähtiin käyttöönottoverona eikä hankintaverona, ja kyseenalaistettiin, voiko Suomi periä lainkaan näin korkeaa veroa uusilta autoilta. Kansa kävi kuumana, ja autoveron oikeutusta puitiin poliittisesti sekä oikeudessa. Korkeimmillaan autoveron tuotto oli juuri ennen EU-jäsenyyttä: vuonna 2003 autovero tuotti 5,6 % valtion kaikista verotuloista, mikä merkitsi noin miljardin euron ylittävää summaa kyseisenä vuonna. Paineita veron alentamiseksi oli, ja lopulta autoveroa onkin 2000-luvulla alennettu asteittain. Vuonna 2008 autovero porrastettiin auton CO2-päästöjen mukaan: vähäpäästöisten autojen autovero aleni ja suuripäästöisten nousi.

Samaan aikaan valtio otti uudelleen käyttöön kaikille autoille vuotuisen ajoneuvoveron. Vuoden 1994 alusta säädettiin laki, jonka mukaan kaikista henkilö- ja pakettiautoista kannettiin ajoneuvovero veromerkkiä vastaan. Veron määräksi tuli aluksi 500 mk vanhoilta ja 700 mk uusilta autoilta vuodessa. Tämä veromerkkeihin perustunut järjestelmä koettiin vaivalloiseksi, ja vuodesta 1997 lähtien ajoneuvovero alettiin kerätä suoraan Trafin rekisteritietojen perusteella ilman erillisiä tarroja. 2000-luvulla ajoneuvovero muutettiin ympäristöperusteiseksi: vuodesta 2011 alkaen henkilöautojen ajoneuvoveron perusosa määräytyy auton hiilidioksidipäästön mukaan, mikä on kannustanut autokantaa vähäpäästöisemmäksi. Vuoteen 2015 mennessä ajoneuvoveron tuotto ohitti ensimmäistä kertaa autoveron tuoton. Nykyään ajoneuvoveron perusvero tuottaa valtiolle enemmän kuin autovero, ja myös polttoaineveroa ja autovakuutusmaksuveroa kertyy huomattavia summia vuosittain. Suomessa autoilun verotus onkin kansainvälisesti vertailtuna kireää.

Verolajit pähkinänkuoressa:

Autoilija osallistuu verojen maksuun monin tavoin joka käänteessä. Tässä keskeiset autoiluun liittyvät verot ja maksut eri aikoina:

Autovero: kertaluonteinen vero uuden tai maahantuodun ajoneuvon rekisteröinnin yhteydessä. Otettu käyttöön 1958 (aluksi 40–90 % auton arvosta luksusasteen mukaan); nykyisin 2,7–50 % auton hinnasta päästöistä riippuen. Tuotto huipussaan 2000-luvun alussa, laskenut sittemmin alle miljardin per vuosi.
Ajoneuvovero: vuotuinen vero ajoneuvon omistamisesta. 1920-luvulla alkanut moottoriajoneuvovero poistettiin bensiiniautoilta 1965 ja korvattiin polttoaineverolla. Uudelleen käyttöön kaikille autoille 1994 (nykyään jaettu perusveroon ja käyttövoimaveroon). Tuotto 1,1 mrd € v. 2023, josta ~60 % perusveroa ja ~40 % käyttövoimaveroa.
Polttoainevero: bensiinin, dieselin ym. liikennepolttoaineiden valmistevero. Otettiin laajasti käyttöön 1957, sen jälkeen kiristynyt toistuvasti. Nykyisin n. 0,70 €/l bensiiniä ja 0,53 €/l dieseliä veroa (energiasisältövero + hiilidioksidivero + huoltovarmuusmaksu). Dieselissä verotaso on alempi, mitä kompensoidaan dieselautoilta perittävällä käyttövoimaverolla. Polttoainevero tuottaa n. 2,7 mrd €/v.
Arvonlisävero (ALV): yleinen kulutusvero 25,5 %, jota sovelletaan myös autoiluun. Autoilijat maksavat ALV:a polttoaineesta (jossa se kohdistuu myös valmisteveroon), autojen hankinnoista, varaosista, huolloista sekä vakuutusmaksuista. Pelkästään polttoaineiden myynnin sisältämä ALV tuotti 710 miljoonaa € vuonna 2021. Uuden henkilöauton hinnasta ALV:n osuus on huomattava (autoveron lisäksi), mutta yritykset voivat vähentää oman liiketoimintansa polttoaineiden ja ajoneuvojen ALV:n verotuksessaan.
Vakuutusmaksuvero: pakolliseen liikennevakuutukseen sekä kaskovakuutuksiin sisältyvä vero (25,5 % vakuutusmaksusta). Otettu käyttöön 1990-luvulla. Tuottaa satoja miljoonia euroja vuodessa; v. 2020 tuotto ~392 milj. €.
Tullit ja muut maksut: Ennen EU-aikaa autontuojat maksoivat maahantuontitulleja erityisesti ulkomaisista autoista. 1970-luvulle saakka Suomi suojasi kotimaista kokoonpanoteollisuutta perimällä tuontitulleja, mutta EEC-vapaakauppasopimuksen myötä bensiinintullit poistettiin 1977 ja autontuonnin tullit myöhemmin EU-jäsenyyden myötä. Lisäksi autoilijoilta peritään katsastusmaksuja, rekisteröintimaksuja (n. 30 M€ vuodessa) ja mahdollisesti tietulleja tulevaisuudessa esimerkiksi ruuhkamaksuina.

Verotuottojen kasvu: kympeistä miljardeihin

Autoilusta kerättyjen verojen määrä on kasvanut valtavasti viimeisten 75 vuoden aikana. 1950-luvulla autoilijoilta saatujen verojen osuus valtion budjetista oli vielä marginaalinen, mutta 1970-luvulle tultaessa liikkumisen verottaminen oli jo valtiolle merkittävä tulonlähde. Vuonna 1964 autoilun verotuotto (pelkkä autovero) muodosti yli 3 % valtion tuloista, ja 1980-luvun lopulla autoveron osuus ylitti 4 %. Tämän lisäksi polttoainevero toi jatkuvasti kasvavan potin, kun autojen määrä ja ajosuoritteet lisääntyivät. 2000-luvun alussa autoilijoiden rahastus huipentui: vuonna 2003 autovero yksinään muodosti 5,6 % valtion verotuloista – enemmän kuin valtion perimä ansiotulovero tuotti tuolloin. Autoalan edunvalvojat alkoivat yhä äänekkäämmin kritisoida Suomen korkeita autoveroja, ja paineen alla valtio on sittemmin keventänyt autoveroa asteittain. Silti autoilijat ovat edelleen valtion kassaantuojina kärkipäätä.

Nykyisin valtio kerää yhteensä noin 7–8 miljardin euron vuotuiset tulot tieliikenteestä, laskentatavasta riippuen. Valtiovarainministeriön virallinen arvio sisältää vain varsinaiset autoilun erillisverot (autovero, ajoneuvovero, polttoaineiden valmisteverot) ja on noin 4,5 mrd € vuodessa. Autoalan laskelmissa mukaan luetaan myös autoilun ALV ja vakuutusverot, jolloin autoilevien kansalaisten kukkarosta valtion kassaan kilahtaa lähes 8,0 mrd € vuosittain. Vertailun vuoksi: tämä summa on samaa suuruusluokkaa kuin valtion ansiotuloveron tuotot palkoista ja eläkkeistä (noin 6 mrd €). Toisin sanoen, suomalaiset autoilijat maksavat veroa yhteensä jopa enemmän kuin tulonsaajina konsanaan.

Valtion verotulot tieliikenteestä 2009–2021 (milj. €). Vuonna 2009 autoilusta kertyi noin 6,2 mrd € verotuloja, määrä nousi huipussaan yli 8,3 mrd euroon (2018) ja on viime vuosina ollut noin 7,6 mrd € vuodessa. Autoilun sähköistyminen ja veronalennukset ovat hillinneet kasvua 2020-luvulla.

Kuten yllä olevasta kuvaajasta nähdään, 2010-luvun lopulla autoilun verotuotot saavuttivat ennätyksiä. Vuonna 2018 tieliikenteestä kertyi valtiolle noin 8,3 miljardin euron tulot. Tämän jälkeen sähköautojen yleistyminen, polttoaineiden kulutuksen hienoinen lasku ja veroperusteiden muutokset ovat hieman vähentäneet tuottoja: vuonna 2021 kokonaissumma oli noin 7,6 mrd €. Silti autoilijat rahoittavat yhä huomattavan siivun julkista taloutta. Autoiluun kohdistuvien erillisverojen osuus Suomen kokonaisverokertymästä on viime vuosina ollut noin 3–5 %. Huippuvuosina se lähenteli 5 %, kun taas 2020-luvulla osuus on laskenut alle 4 %:iin verotuloista. Suhteessa bruttokansantuotteeseen tieliikenteen erillisverot tuottavat noin 1,5–2 % BKT:stä, mikä osoittaa autoilun olevan edelleen yksi valtion merkittävistä tulonlähteistä.

Paljonko on paljon?

Yhteensä valtio on kerännyt vuosien 1950–2025 välillä autoilusta verotuloja arviolta satoja miljardeja euroja (nykyrahassa mitattuna). Tarkkaa summaa on vaikea ilmoittaa, mutta voidaan hyvin sanoa, että mikäli autoilijoilta kerätyt varat olisi säilötty sivuun, Suomen tiet pitäisi olla jo kullalla päällystettyjä – kuten eräs autoilujärjestön edustaja vitsillä on todennut (jereriikonen.fi).
Vitsissä piilee totuuden siemen: autoilijat ovat maksaneet teistämme jo moneen kertaan, vaikka rahojen vastine ei aina näy asfaltissa.

Seuraavaksi perehdymme siihen, mihin autoilusta kertyvät miljardit ovat todellisuudessa menneet.